Tiesimme jo entuudestaan kesäisen Nizzan olevan lämmön puolesta erinomaisesti meille sopiva matkakohde. Meren läheisyys ja herkullinen ruokatarjonta eivät nekään varsinaisesti haitanneet. Edellisestä vierailustakin oli ehtinyt vierähtää jo miltei seitsemän vuotta. Ranskan vallannut poikkeuksellinsen kova helleaalto tuli näiden päälle vielä positiivisena yllätyksenä. Lämpöä riitti lopulta oikein kunnolla ja tunnelma muistutti enemmän tropiikkia kuin eteläistä Ranskaa.

Tuttua ja turvallista

Kohteen valinnassa päädyimme juuri Nizzaan oikeastaan usean seikan summana. Kesäinen lämpö, eli meidän kirjoissamme vähintään 30 asteen päivälukemat, oli ehdoton kriteeri, mutta lisäksi kaipasimme myös sopivassa suhteessa kaupunkia ja rantaa. Nizza tarjosi nämä molemmat samassa paketissa. Kun kohde oli vielä ennalta tuttu ja useaan kertaan hyväksi havaittu, oli valinta lopulta helppo. Tämä ei tietysti estänyt meitä ihan loppumetreilläkin käymästä läpi vielä monta muutakin vaihtoehtoa, ihan vain varmuuden vuoksi. Ämpyily kunniaan.

Aloitimme Nizzassa oikeastaan siitä mihin päätimme edellisen vierailumme syksyllä 2018. Valitsimme nimittäin matkan ensimmäiseksi majapaikaksi tuolta edelliseltä visiitiltä tutun Hotel 64:n läheltä rautatieasemaa. Edelleenkään emme löytäneet hotellista valittamista, mitä nyt luottokorttivahvistuksen kanssa oli jotain ihmeellistä sekoilua aluksi.

Tosin ihan ensimmäisenä iltana oli luvassa ikävän kuuloinen yllätys, kun illalliselta palattuamme huoneemme ikkunan alla alkoi melkoinen poraus ja pärinä. Ikkunoiden äänieristys oli huomattavan hyvä, mutta ei sekään ihmeisiin pystynyt, kun asvalttia sahattiin ja hakattiin rikki. Onneksi työ ei kestänyt kovin kauaa kerrallaan. Ensimmäisenä iltana tehtiin monttu ja toisena se peitettiin. Sen jälkeen paikalla olikin vain pieni kaistale tuoretta asvalttia todisteena koko tapahtumasta.

Sen verran oli kuitenkin ehtinyt vuosien varrella muuttua, että nyt pääsimme matkustamaan lentokentältä kaupunkiin raitiovaunulla. Kiskolaitteita oli liikkeellä jo viimeksi, mutta lentokenttäyhteys oli vasta tekeillä. Edellisellä kerralla ratikkaliput olivat pahvisia, nyt automaatti sylki muovisia matkakortteja, joille pystyi lataamaan matkoja niin pysäkin automaatilla kuin mobiilisovelluksellakin. Tosin lentokentän automaatti oli edelleen pahvilappusten ystävä. Hotellin ja rautatieaseman väliin oli putkahtanut uusi lasiseinäinen ostoskeskusmonsteri Iconic. Meille jäi vähän epäselväksi, mitä tuossa rakennuksessa oikeasti oli hotellin ja Uniqlo-vaatekaupan lisäksi. Häkkyrän kokoon nähden lista liikkeistä näytti ihmeen lyhyeltä.

Iron Man tai edes Paranoid?

Kävellessämme ensimmäistä kertaa kohti rantakatu Promenade des Anglaisia bongasimme Massenan aukion kohdalta jotain erikoista. Albert I:n puiston oli vallannut Iron Man Village. Paikka kuulosti houkuttelevalta, sillä siellähän toki raikaisi Black Sabbathin musiikki. Sisään portista turvatarkastuksen läpi astuttuamme jouduimme kuitenkin pettymään. Ei kuulunut Iron Mania eikä Paranoidia, ei edes pyydettäessä, vaan pelkkää diskojumpsutusta. Kylä olikin pyhitetty musiikin sijaan urheilutapahtumalle.

Tutkailin hetken myynnissä olleita urheiluvermeitä, sillä kesäisiin keleihin sopivalle juoksulippikselle olisi ollut tarvetta. Myytävinä olevissa tuotteissa oli kuitenkin kaikissa tapahtuman logo. Mokoma olisi antanut vähän virheellisen kuvan omasta kestävyydestäni, joten jätin ostokset tekemättä. Minun Iron Man -kisani kun tyssäisi jo ensimmäiseen lajiin. Ehkä sen uinnin voisi korvata viiden minuutin pikakellunnalla?

Ilmeisesti kilpailu tapahtui ainakin osittain juuri Promenade des Anglaisilla, sillä niin pyörätie kuin suuri osa kävelyosastostakin oli aidattu pois käytöstä. Yleensä vietämme Nizzassa paljon aikaa juuri tuolla rantakadulla, mutta nyt jätimme sen rauhaan reissun ensimmäisen viikon ajaksi. Sen jälkeen merkit kilpailusta oli saatu jo siivottua pois ja alue oli jälleen tarjolla lomalaisille hyvin sopivaan päämäärättömään vaelteluun.

Herkkuja herkkusuille

Tällä Nizzan vierailulla erityisesti vaimoni käytti kovasti aikaa ruokapaikkojen etsintään. Vaivannäkö kannatti, sillä huteja ei sattunut kohdalle. Toki välillä turvauduimme turistipizzaan ja Five Guysin burgeriin, kun ranskalaisen tiukka lounasaika meni ohi aamiaista sulatellessa. Nämä valinnat teimme kuitenkin ihan harkitusti ja tarkoituksella.

Nizzassa oli todella hyvin ravintoloita mistä valita. Kun Ranskassa olimme, oli Michelinin opas hyvä lähtökohta ruokapaikan etsintään. Paitsi tietysti jos olisimme halunneet juuri niitä turistipizzoja ja burgereita. Niitä olisi löytynyt helposti ilmankin. Michelinin listalle nostetuissa kohteissa oli joku nipo käynyt kyyläämässä ja nuuskimassa. Pidän näitä arvioita luotettavampina kuin vaikkapa Googlen kartalla surisevaa parviälyttömyyttä. Tästäkin huolimatta myös tuota karttaa tuli tutkittua.

Vierailimme tällä kerralla neljässä Michelin-listatussa ravintolassa. Yhdelläkään näistä ei ollut tähteä ja vain yhdellä oli hyvästä hinta-laatusuhteesta myönnettävä Bib Gourmand -merkintä. Muut olivat vain listalle nostettuja ja hyväksi havaittuja. Vaimo sattui lukaisemaan Mutkia matkassa -blogin Emman keväällä päivitettyjä Nizza-suosituksia, joista bongasimme kaksi todellista helmeä. Nämä molemmat löytyivät myös Michelinin listalta.

Suurin osa ravintolasuosikeistamme löytyi tällä reissulla vanhastakaupungista. Moni on haukkunut aluetta turistirysäksi, mikä kyllä pitää sekin paikkansa. Vaan on siellä oikein hyviäkin ravintoloita, myös hinta-laatusuhteeltaan. Esimerkiksi kelpaa vaikkapa Comptoir du Marche, jossa illastimme kahdesti. Molemmilla kerroilla lasku oli pienempi kuin mitä olin odottanut. Kaupungintaloa vastapäätä sijaitsevassa Fine Gueulessa ruokaili kanssamme lounasaikaan paikallista valkokaulusväkeä ja eläkeläisiä. Toki mukana oli jokunen turistikin. Myös kaikesta hipsterimäisyydestään huolimatta Type 55 osoittautui mainioksi ruokapaikaksi. Erityisesti mieleen jäi ravintolan täydellisesti kypsennetty mustekala.

Ruokailimme toki myös vanhankaupungin ulkopuolellakin. Nostaisin esille L’Alchimien, jolla on Bib Gourmand -merkintä. Vaimo bongasi sen Emman listalta ja onnistui nappaamaan pöydän heti samalle illalle. Illalliseen mennessä ravintola oli ehtinyt täyttyä ja varauksettomia käännytettiin ovelta. Ruoka oli mainiota ja pääsimme istumaan melkein tutussa seurassa. Toisella puolella kun ruokaili norjalainen ja toisella ruotsalainen pariskunta. Toinen maininnan arvoinen vanhankaupungin ulkopuolelta löytyvä ravintola osoittautui reissun syöttölöiden ykköseksi. Tämä niin Michelinin kuin Burgerimiestenkin kehuma Marmar meinasi jäädä vain haaveeksi, mutta lopulta onnistuimme saamaan reissun lopulle paikkaan pöytävarauksen. Palaan tähän kokemukseen vielä tarkemmin matkakertomuksen loppupuolella.

Vanhankaupungin kapeilla kujilla

Nizzan vanhankaupungin kujia pitkin vaeltelu ei ole koskaan turhaa. Ikinä ei voi tietää, mitä seuraavan kulman takana odottaa. Kauniin väriset ja sopivasti elämää nähneet talot sekä ikkunoille kuivumaan ripustetut pyykit johtavat ihmisen väkisinkin filosofisten pohdintojen äärelle. ”Pissaan, olen siis olemassa”, näin totesi myös virallinen kyltti julkisen käymälän kohdalla.

Tälläkin kertaa näitä kujia tuli koluttua ihan ilman mitään erityistä päämäärää useaan kertaan. Silti varmasti monta nurkkaa jäi vielä käymättä. Väkeä kapeilla kujilla riitti hyvin vaihtelevasti. Hetkittäin oli tungosta, mutta osa väylistä oli suorastaan autioita. Valitsimme yleensä mieluummin sen jälkimmäisen vaihtoehdon. Vanhakaupunki sijaitsee linnakukkulan, rantakadun ja ratikankin reittinään näillä main käyttämän Boulevard Jean-Jaurèsin välissä. Ennen pitkää haahuilu johti aina jonkin näistä luo.

Koska olemme näitä kujia tallanneet useaan kertaan jo aiemminkin, voisi kuvitella niiden tärkeimpien nähtävyyksien olevan jo tuttuakin tutumpia. Vaan niin sieltä löytyi uusia yllätyksiä edelleenkin. Esimerkiksi emme jostain syystä ole koskaan kiinnittäneet erityistä huomiota Nizzan oopperatalon vanhaankaupunkiin päin avautuvaan julkisivuun. Olemme katselleet rakennusta aina vain rantakadulta päin. Tällä kauniilla rakennuksella on tosiaan kahdet kasvot. Samoin kaupungintalon kohdalle satuimme nyt ensimmäistä kertaa. Ihan reissun lopulla löysin vielä yhden mielenkiintoisen tornin, joka kohosi kohti korkeuksia vanhankaupungin laidalla. Tähän Tour Saint-Françoisiin palaan kuitenkin tarkemmin vasta aivan matkakertomuksen lopussa.

Parhaat paikat kuolleille

Vaikka vanhakaupunki on ainakin minulle se Nizzan kaunein osuus, päädyimme tutustumaan myös vähän kauempana siitä sijaitseviin kohteisiin. Teimme pienen bussiretken korkealla kukkulalla sijaitsevaan Cimiezin luostariin. Ylös kukkulalle nousimme bussilla numero 35 ja alas laskeuduimme bussilla numero 5. Ensin mainittu oli pieni mummobussi, jossa olo oli mutkaisella rinnettä kohoavalla tiellä kuin pallolla flipperissä.

Itse luostarin osalta vain kirkko sekä pieni sisäpiha valokuvanäyttelyineen olivat yleisölle avoimia. Kirkossa oli valokuvauskielto, jota myös noudatin, toisin kuin muut turistit. Hämyisessä kirkossa oli kauniita kattofreskoja. Aivan siinä luostarin edustalla oli alueen suurin parkkipaikka, jonka rajaaminen pois valokuvista vaati melkoisesti steppausta edes takaisin. Bonuksena luostarireissun lopuksi näimme vielä niksipirkkamaista mallia nizzalaisesta säästäväisyydestä. Nuoren George Michaelin kaksoisolento pesi autoaan juomakaivon vedellä ohjaamalla vesisuihkun kädellään siihen ihan viereen pysäköimänsä auton päälle.

Kukkulan parasta antia oli lopulta kuitenkin luostarin puutarha, johon sai onneksi myös tutustua vapaasti. Tämä koko kukkulan kaunein alue lienee vielä upeampi kevään kukkaloistossaan, mutta kauniilta paikka näytti keskellä kesääkin. Puutarha sijaitsi aivan kukkulan reunalla, mistä johtuen sieltä avautui hienot näkymät yli Nizzan aina merelle asti. Tämä sama päti myös luostarin yhteydessä olevaan hautausmaahan, jossa kävimme myös kävelemässä. Taiteilija Henri Matisse on haudattu samaiselle hautausmaalle, mutta hänen viimeinen leposijansa ei meidän silmiimme osunut. Jälkeen päin asiaa tutkittuani huomasin hänen hautansa sijaitsevan pikkuisen muista syrjässä pienessä puistossa.

Samaiselta kukkulalta olisi löytynyt myös Matissen museo, mutta sen sulkemisaika oli jo niin lähellä, että emme viitsineet käydä pikavisiitillä. Luostarin ja museon välissä oli ihan kiva puisto Jardin des Arènes de Cimiez. Tuo areenakin sieltä löytyi, tarkemmin ottaen roomalaisaikainen amfiteatteri. Valitettavasti areena oli varattu kesäteatterin käyttöön, eikä sinne päässyt kuin illan näytösten aikana.

Jos oli parhaat maisemat varattu kuolleille luostarikukkulalla, niin samoin näkyi olevan tilanne myös linnakukkulalla. Vaimon tehdessä pienen putiikkikierroksen kävin minä kiipeilemässä mäellä. Tarkoituksenani oli katsoa kukkulan hautausmaata, joka sijaitsi reittini varrella. Jälkikäteen tosin huomasin käyneeni sen varsinaisen hautausmaan sijaan sen sivussa sijaitsevalla pienellä juutalaisella hautausmaalla.

Linnakukkulalla kiipeiltyäni olin hikoillut jo sen verran, että olisin mieluusti hörpännyt jotain muutakin kuin pullossaan jo hieman lämmennyttä vettä. Kukkulalla oli onneksi kioski, josta toivoin saavani jotain sopivaa raikasta juotavaa. Valitettavasti valikoima oli kovin laiha. Samppanjaa olisi toki ollut tarjolla pariakin eri merkkiä, mutta kuplajuoma ei nyt varsinaisesti ollut etsimäni virvoke.

Retkeilyn makua

Hyödynsimme myös rautatieaseman läheisyyttä tekemällä yhden päiväretken viereiseen Villefranche-sur-Merin kaupunkiin. Junamatka oli todella lyhyt ja kaikki sujui junaan lopulta päästyämme todella kivasti. Junaan pääsy vain tuotti pikkuisen päänvaivaa. Lähellä oli, että olisimme jääneet siihen asemalle soittelemaan ja svengailemaan junan puksuttaessa itää kohti. Junalla ei näyttänyt olevan kiire, mutta meillä matkustajilla sitäkin enemmän. Kyseessä kun oli aamupäivän viimeinen vuoro ja seuraavaa kyytiä olisi saanut odotella pidempään.

Ostimme liput automaatista asemalla, mutta sitten olikin seinä nousta vastaan. Tai oikeammin portti, sillä laiturialueelle päästäksemme piti meidän ensin onnistua esittelemään lippujamme portin lukijalle. Laite oli perin ronkeli lipussa olevan QR-koodin sijainnin suhteen. Juna jo melkein ehti lähteä ennen kuin arpa lopulta osui kohdalleen ja portti aukesi. Vieressä kännykän näytöltä lippujaan esitelleet muut turistit menivät portista niin että heilahti. Oli kyllä viimeinen kerta, kun käytän moista automaattia. Eikä tule edes ikävä, sen verran oli käytettävyydessä kukkasia.

---

Tämän lisäksi teimme paljon muitakin retkiä ja niille omistankin kaksi matkakertomuksen seuraavaa osaa. Reissun tässä vaiheessa oli nimittäin aika muuttaa majapaikkaa Port Lympian sataman toiselle puolen kaupungin itälaidalle. Samassa yhteydessä nappasimme allemme vuokra-auton, jonka avulla teimme päiväretkiä Italian rajan suuntaan rannan maisemareittejä pitkin. Näistä seikkailuista kerron siis lisää tarinan seuraavissa osissa.