Italian lomamatkamme vei meidät lopulta Bolognaan, joka oli reittimme kohteista viimeinen. Matkasimme siirtymätaipaleen Firenzestä pikajunalla, jolla ei aikaa tuhraantunut kuin puolisen tuntia. Bologna oli sekin jo ennalta tuttu kohde. Teimme ensivisiittimme kaupunkiin kahden vuoden takaisella automatkallamme ja tykästyimme tähän leppoisaan ruokakohteeseen välittömästi. Onneksi Bologna oli huippu myös tällä toisella vierailullamme.

Edellisellä kerralla vierailimme Bolognassa sekä reissun alussa että sen lopussa, koska meillä oli tuolloin meno-paluulennot Helsingistä Bolognaan. Tuolloin kokeilimme kahta eri hotellia, jotka sijaitsivat eri puolilla historiallista keskustaa. Näistä ensimmäinen oli hitti ja toinen huti. Niinpä tällä kerralla majapaikan valinta oli helppoa, valitsimme tutun hotellin Hotel Porta San Mamolon historiallisen keskustan etelälaidalta keskeltä kapeiden kujien sokkeloa.

Kun tärkeimmät kohteet oli tullut katseltua jo edellisellä kerralla, pääsimme nauttimaan Bolognassakin vähemmän turisteja houkuttelevista kulmista. Tosin mitään Rooman tai Firenzen kaltaista turistiryntäystä ei Bolognan kaikista suosituimmissakaan kohteissa ollut kiusana. Koko reissun ajan meitä seuraillut kesäisen helteinen sää helli meitä myös tällä matkan viimeisellä etapilla. Lämpötila kohosi jokaisena päivänä 35 asteen paremmalle puolelle, eikä aurinkokaan juuri malttanut pysyä piilossa. Tosin viimeisenä kokonaisena päivänä oli hetken ajan mahdollisuus jopa ukkosmyrskyyn, mutta onneksi pilvet karkasivat pian horisonttiin parin jyrähdyksen jäädessä ainoiksi todisteiksi ukkosesta.

Museoitua musiikkia

Edellisen vierailun tärppilistalta oli jäänyt käymättä kaksikin soitinmuseota, joihin suuntasimme tällä kerralla. Minua tietysti kiinnostivat itse soittimetkin, musiikin harrastaja kun olen, mutta sen lisäksi molemmat museot oli rakennettu upeisiin vanhoihin rakennuksiin, jotka jo itsessään olivat vierailun arvoisia.

Museoista ensimmäisenä vierailuvuoron sai entisen kirkkokompleksin rakennuksissa majaansa pitävä Pyhän Columbanuksen museo. Museon nimi on peräisin kirkolta, jonka tiloissa se toimii. Itse soitinkokoelma on seitsemän vuotta sitten kuolleen muusikko ja säveltäjä Luigi Ferdinando Tagliavinin kokoama ja paikalliselle säätiölle lahjoittama. Nähtävillä olevista instrumenteista vanhimmat oli rakennettu 1500-luvulla ja tuoreimmat 1900-luvulla. Rakennus oli sisältä kauniisti restauroitu ja niin ikään kauniit soittimet istuivat tiloihin upeasti. 15€ hintaisen pääsylipun olisi voinut lunastaa haluamalleen vierailuajalle etukäteen netistä, mutta tälle ei ollut mitään tarvetta. Museossa oli hyvin rauhallista.

Seuraavaksi kävimme katselemassa vanhoja soittimia 1500-luvulla rakennetussa Palazzo Sanguinettissa majaansa pitävässä Kansainvälisessä musiikkimuseossa ja -kirjastossa (Museo internazionale e biblioteca della musica). Näistä tosin tuo kirjasto ei ollut kuin parin huoneen osalta avoinna yleisölle. Meille kuitenkin riitti jo pelkkä museo. Täälläkin soittimet olivat toki hienoja, mutta siitä huolimatta niiden esittelyyn käytetyt tilat meinasivat viedä päähuomion. Noiden seinien katselusta jo ihan mielellään maksoi 5€ pääsymaksun. Vierailijoita oli liikkeellä vielä vähemmän kuin Columbanuksen museossa. Tämä jälkimmäinen museo vietti edellisestä poiketen myös tunnin siestan ollen kiinni 13.30-14.30 välisen ajan. Saavuimme paikalle juuri ennen lounasta ja meille jäi aikaa vajaa tunti koko paikan kiertämiseen. Tämä kuitenkin riitti hyvin.

Perusnäyttelyn lisäksi Kansainvälisessä soitinmuseossa oli vierailumme aikana esillä mielenkiintoinen väliaikainen näyttely, joka esitteli vuosien 1957 ja 1968 välillä valmistettuja italialaisia Wandre-merkkisiä kitaroita ja bassoja. Nämä nykyisin hyvin harvinaiset ja ilmeisesti myös halutut soittimet olivat minulle tuiki tuntemattomia. Näyttely antoi kuitenkin hyvän kuvan näistä varsin futuristisesti muotoilluista instrumenteista, joita rakennettiin liki utopistisen vapaamielisen työkulttuurin vallitessa Cavriagon pikkukaupungissa jonkin matkaa Bolognasta luoteeseen päin.

Musiikkimuseoiden lisäksi eksyimme tälläkin kerralla myös kirjastoon. Karttaa katsoessamme bongasimme kaupungintalona toimivan Palazzo d’Accursion yhdestä osasta Biblioteca Salaborsan, joka osoittautui Bolognan kaupunginkirjaston päätoimipaikaksi. Tässä osassa kaupungintaloa oli vuosisatojen varrella ehtinyt olla monenlaista toimintaa. Aiheesta löytyi vähän huonosti tietoja muuta kuin italiaksi, mutta siitä vähästä päättelin kirjaston käytössä olevien tilojen olevan alun perin pankkikäyttöön rakennettuja. Samalla paikalla sijainneisiin pikkuisen vanhempiin rakenteisiin pääsi tutustumaan kellarissa, jossa oli nähtävillä arkeologisten kaivausten tuloksia. Muinaisista rakennuksista vanhimmat olivat roomalaiselta ajalta 180-luvulta ennen ajanlaskua sekä sitäkin aikaisemmalta etruskien aikakaudelta.

Kirkkojakaan emme voineet välttää

Bolognan suurimmat kirkot olimme kiertäneet jo parin vuoden takaisella ensivisiitillämme, mutta jokunen mielenkiintoinen nähtävyys tälläkin osastolla oli vielä jäänyt näkemättä. Italialaisissa kaupungeissahan kirkkoja tunnetusta riittää. Ensimmäinen tällä vierailulla näkemistämme kirkoista oli yksi kaupungin tunnetuimmista, mutta kenties pikkuisen syrjäisemmästä sijainnistaan johtuen se ei ollut houkutellut aivan massoittain vierailijoita. Tai kenties olimme vain paikalla hyvään aikaan lähdettyämme liikkeelle heti aamiaisen jälkeen.

Tarkalleen ottaen tämä kirkko Santo Stefano ei oikeastaan ole vain yksi vaan kokonaista seitsemän erillistä kirkkoa yhteen kasvaneina. Paikalliset nimittävätkin sitä Sette Chieseksi, eli suomeksi Seitsemäksi kirkoksi. Nykyisin kompleksista voi erottaa neljä erillistä kirkkoa, yhden kappelin sekä niitä yhdistävän sisäpihan. Ensimmäinen kirkoista on rakennettu 300-luvulla ja viimeinen 1200-luvulla. Useita näistä on kuitenkin rakenneltu uudestaan useampaankin kertaan. Tämä kovasti kaupungin isoista basilikoista poikkeava kompleksi oli mielenkiintoinen ja lisäksi sen edustan aukio oli kiva näköinen sekin. Kirkoissa sai kierrellä ihan ilmaiseksi ja lisäksi kokonaisuuteen kuului pieni niin ikään ilmainen museo.

Toinen tällä kerralla vierailulistalle päätynyt kirkko sijaitsi aivan majapaikkamme lähellä. Olin merkinnyt sen Bolognan kohteiden tärppilistalleni jo ennen edellistä matkaa. En mitenkään saanut palautettua mieleeni, mikä teki tuosta luostarin yhteydessä toimivasta Santuario del Corpus Dominista mielenkiintoisen. En löytänyt selitystä sen päätymisestä listalleni matkaopaskirjoista enkä netistä. Tämä viimeistään herätti mielenkiintoni. Jotain erityistähän tuossa kirkossa oli pakko olla. Sijaintinsa vuoksi paikka oli helppo ottaa mukaan reitille, joten kävimme sitä vilkaisemassa.

Mikään turistimagneetti Santuario del Corpus Domini ei aikanaan ollut, sillä kirkko oli paikalle saapuessamme tyhjä. Pari paikallista töihin matkaavaa ihmistä kävi vierailumme aikana mahdollisesti pyytämässä siunausta tulevan päivän koitoksilleen. Myös kaksi eksyneen näköistä turistia kävi pikaisella visiitillä, mutta he eivät selvästikään olleet ottaneet kirkosta selvää etukäteen. Heiltä nimittäin jäi sen todellinen vetonaula huomaamatta. Kovin helppoa ei sitä ollutkaan huomata, mikäli ei tiennyt mistä etsiä. Tuo erikoisuus löytyi aivan kirkon etuosassa vasemmalla puolella sijaitsevasta sivukappelista. Siellä oli pieni jouluvaloin koristeltu ristikko, jonka välistä aukesi näkymä seinän taakse piilotettuun toiseen kappeliin. Siellä puolestaan istui kultaisella tuolilla kuin valtaistuimella nunnan asussaan 1400-luvulla eläneen pyhän Katarina bolognalaisen muumio. Näitä muumionunnia on tullut Italian kirkoissa vastaan ennenkin, mutta jotenkin tämä istuma-asentoon taivutettu hahmo ylitti karmivuudessaan aiemmat näkemäni. Ihan kiva, ettei tuohon sisempään kappeliin ollut tarjolla pääsyä. Onneksi kuitenkin luin kirkosta sen vähän, mitä satuin netistä löytämään, sillä muutoin olisi sen päätyminen tärppilistalleni jäänyt edelleen mysteeriksi vielä vierailun jälkeenkin.

Gelatotieteen alkeet

Edellisellä kerralla meitä jäi harmittamaan epäonninen vierailuajankohtamme. Emme tuolloin päässeet lainkaan vierailemaan yliopistoistaan kuuluisan Bolognan mielestämme merkittävimmässä opinahjossa, gelatoyliopistossa. Tuo tärkeän tiedon jalostamiseen ja levittämiseen keskittyvä laitos kun tarjosi opastettuja kierroksia sekä yleisölle suunnattuja pikakursseja vain muutamana päivänä viikossa. Kun tällä kertaa aikataulumme kohtasivat gelatoyliopiston aukioloaikojen kanssa, varasin audienssin toki välittömästi.

Yliopisto sijaitsi kaupungin keskustan ulkopuolella teollisuusalueella jäätelökoneita valmistavan Carpigianin tehtaan yhteydessä. Sinne pääsi matkustamaan paikallisbussilla tai vaihtoehtoisesti paikallisjunalla, joskin lähin asema sijaitsi parin kilometrin päässä kohteesta. Paikallisliikenteen aikataulujen luotettavuudesta epävarmoina valitsimme kulkuvälineeksi taksin. Kuski ei selvästi ollut kauhean innoissaan kuullessaan kaukaisen kohteemme, mutta kuljetti meidät kuitenkin perille noin puolessa tunnissa. Olimme ostaneet tupakkakaupasta valmiiksi kolmen vyöhykkeen bussiliput paluumatkaa varten. Ystävällinen myyjä osasi kertoa oikean lipun määränpään kuultuaan.

Vierailu sisälsi opastetun kierroksen yliopiston yhteydessä toimivassa gelatomuseossa sekä kolmen jäätelömaun maistelun kadun varteen strategisesti sijoitetussa gelatobaarissa. Itse museo oli ehkä vähän hössöstä oppaasti huolimatta mielenkiintoinen ja se kertoi gelaton tarinan ensimmäisistä tuhansien vuosien takaisista kokeiluista, joissa reseptit koostuivat lähinnä vuorilta tuodusta lumisohjosta ja marjoista, aina nykyiseen koneelliseen valmistukseen saakka. Varsin pian gelatoreseptien historiasta hypättiin kuitenkin valmistuskojeisiin, mikä toki oli ymmärrettävää Carpigianin tiloissa kun oltiin. Museo olikin oikeammin gelatokonemuseo. Osa väestä jäi vielä jatkamaan vierailuaan gelatokurssin muodossa, kun taas me suuntasimme kohti bussipysäkkiä. Yliopistolla on onneksi tarjolla myös verkkokursseja, jollaiselle aion vielä jossain vaiheessa osallistua.

Gelatoyliopiston maistelu tarjoili varsin vähän vaihtoehtoja. Onneksi kaupungilta löytyneissä gelatobaareissa ei ollut tätä ongelmaa. Tyypillisessä paikassa makuja oli reilut 20, monessa vielä tuplasti enemmän. Vähemmästäkin siinä meni sormi suuhun, kun yritti tehdä valintaa jonon hönkiessä niskaan. Tälläkin kertaa Gianni-ketju osoittautui omaksi suosikiksemme. Erityisesti Kahden tornin varjossa sijaitseva Giannin piste tarjosi mainioita makuelämyksiä.

Muita herkkuja

Bologna on tällaisille kulinaaristen nautintojen ystäville todellinen paratiisi. Ehdimme herkutella monilla paikallisen keittiön erikoisuuksilla näiden muutaman kaupungissa viettämämme päivän aikana. Tällä kerralla kokeilin myös taannoin työkaverin suosittelemia tortellineja lihaliemessä. Pikkuisen tylsän kuuloinen annos on erinomainen etenkin kesäisenä lounaana. Helteisenä päivänä hikoillessa suolainen liemi tekee todella hyvää. Jauhelihakastikkeet eli ragùt ja lasagnet tietysti piti myös testata uudemman kerran ja nehän olivat syntysijoillaan Bolognassa tietysti aivan omaa luokkaansa.

Ravintoloista pidimme jälleen eniten majapaikkamme naapurissa sijaitsevasta Antica Osteria le Murasta, joka oli myös edellisellä kerralla suosikkimme. Ravintolan ruokalista oli edelleen jaettu kahtia perinteisiin ja vähän kokeilevampiin ruokalajeihin. Ensin mainituissa oli edelleen parin vuoden takaa tuttuja annoksia, kun taas jälkimmäisellä kokeilut olivat tuoneet mukanaan uusia ideoita. Molemmilta osastoilta löytyi hyvää syötävää ja vierailimme ravintolassa lopulta kaksi kertaa.

Tällä kerralla satuimme yhtenä päivänä aivan sattumalta paikalle Quadrilateron kujasokkeloon kaikkien herkkukauppojen ollessa auki. Osa ilmeisesti on avoinna pitkin päivää, mutta ainakin näkemämme kalakauppa laittoi ovensa kiinni jo varsin varhain. Edellisillä kerroilla näillä nurkilla kävellessämme emme kenties juuri suljettujen ovien takia osanneet arvata alueen olevan näin mielenkiintoinen. Näkemästämme inspiroituneina päädyimme yhteen Quadrilateron ravintoloista lounaalle. Edellisellä kerralla tuomitsimme nämä paikat turistirysiksi, mitä ne varmasti osin ovatkin. Silti tarkemmin katsoen näimme pöydissä turistien lomassa myös paikallisia ruokailijoita.

Ruokakulttuurin lisäksi tutustuimme myös muuhun kaupungin kulttuuriantiin ulkoilmaelokuvan myötä. Leffoja Italiasta ja muualta maailmasta esitettiin jälleen Piazza Maggiorelle viritetyllä valtavalla valkokankaalla auringonlaskun jälkeen. Mielenkiintoisimmalta vaikutti C’era una volta a… Hollywood, alkuperäiseltä nimeltään Once Upon a Time… in Hollywood, joka esitettiin alkuperäisen äänen kera italiaksi tekstitettynä. Valitettavasti illallisemme meni pikkuisen pitkäksi ja saavuimme paikalle elokuvan jo alettua. Tuossa vaiheessa kaikki istumapaikat kirkon portaita ja ihmisten itse paikalle tuomia puutarhatuoleja myöten olivat täynnä. Ulkoilmaelokuva helteisessä säässä olisi kyllä kelvannut, mutta jaksoimme lopulta seisoskella vain muutaman kohtauksen ajan. Vaimo jo melkein innostui mainostettuani seuraavana iltana tarjolla ollutta 70-luvun klassikkopätkä Lo Squaloa, mutta kiinnostus lopahti suomenkielisen nimen paljastuttua Tappajahaiksi.

---

Näin on tämä matkakertomus taputeltu. Seuraavaa ei ole nyt ihan lähiaikoina luvassa, sillä meillä ei ole tällä hetkellä yhtään reissua suunniteltuna. Hengähdämme siis hetken ennen seuraavaa seikkailua ja blogissa tämä tarkoittaa lähiakoina aiempien matkojen varrella näkemiemme nähtävyyksien tarkempia esittelyjä. Kiitokset siis siitä, että olet jaksanut pysyä mukana matkalla. Ei kannata vaihtaa kanavaa, uutta luettavaa ilmestyy edelleen tasaiseen tahtiin.