Olimme vihdoin pääseet perille pääkohteeseemme Lofooteille. Tämä syrjäinen saariketju on viime vuosina ollut matkailijoiden keskuudessa kovassa nosteessa, joskaan minä en ollut moista huomannut. Olin toki kuullut monien tuttujenkin Lofooteilla vierailleen, mutta silti aihe ei kiinnostanut niin paljoa, että olisin asiaa painanut mieleeni. Netistä ennen matkaa Lofooteista lukiessani en kuitenkaan voinut välttyä huomaamasta saarten saavuttamaa suosiota.

Vihdoin perillä kohteessa

Lofoottien suosio huomioiden olimmekin todella onnekkaita saapuessamme paikalle juuri korona-aikana kesän ollessa jo lopuillaan. Turisteja oli liikkeellä netistä lukemiini kuvauksiin verrattuna minimaalisen vähän. Pääjoukko suomalaisista oli jo vähintään kotimatkalla, keskieurooppalaiset eivät olleet vielä ehtineet perille eikä aasialaisia ja amerikkalaisia nähtäisi tänä kesänä lainkaan. Viimeisinä päivinä teillä tuli kuitenkin vastaan jo useita niin Saksan, Italian kuin Espanjankin rekisterissä olevia autoja.

Alkumatkasta meitä suosinut hyvä sääonni osoitti Lofooteilla jo kääntymisen merkkejä. Aurinko piiloutui pilvien taakse aiempaa useammin, eikä sadekaan ollut enää pelkkä harvinaisuus. Sen verran kuuluisa Esterin sulkijalihas kuitenkin edelleen toimi, ettemme kastuneet kunnolla kuin yhden kerran. Sinistä taivastakin saimme ihailla kaikkina päivinä vähintään hetken ajan.

Aluksi tarkoituksenamme oli majoittua Lofooteilla kahdessakin eri paikassa. Lopulta kuitenkin päädyimme viettämään kaikki neljä yötä Hennigsværissa. Tai tarkalleen ottaen hotellimme Lofoten Arctic Henningsvær sijaitsi sillan väärällä puolella Skatan saarella. Sijainti oli rauhallinen, vaikka Henningsværiin vievä tie kulkikin aivan vierestä. Liikenne ei ollut kovinkaan hurjaa ja yksikaistaisen sillan liikennevalot pitivät vauhdit maltillisina.

Ensimmäinen iltapäivä ja seuraava aamupäiväkin kuluivat pelkästään Henningsværiin tutustumiseen. Tämä noin 500 asukkaan kalastajakylä näytti noina kahtena ajankohtana hyvin erilaiselta. Lauantai-iltapäivänä väkeä oli liikkeellä jonkin verran, mutta mistään tungoksesta ei silloinkaan voinut puhua. Sunnuntain aamupäivä puolestaan oli todella hiljainen, kaupunki vaikutti suorastaan autiolta. Sääkin ehti tuossa välissä muuttua. Lauantai oli alkuiltaan asti pilvipoutainen, mutta ilta toi tullessaan pitkälle yöhön jatkuneen sateen. Illallispaikkaa etsiessämme pääsimme ainoan kerran reissumme aikana käyttämään sadevaatteita. Sunnuntaiaamuna ilma oli jo taas kirkkaampi, mutta kylän taustalla kohoavan vuoren huippu oli edelleen matalalla roikkuvien pilvenriekaleiden peitossa.

Gimsøyaa kiertämässä

Sunnuntainakin sää alkoi kääntyä synkäksi pian lounaan jälkeen. Mustat pilvet vyöryivät kohti Henningsværiä mereltä ja päätimme lähteä katsomaan olisiko viereisellä Gimsøyan saarella parempi sää. Tällä pienellä saarella ei ollut Googlen kartasta katsoen oikein mitään erityistä nähtävää, mutta löytyi sieltä sentään pieni Gimsøyn kirkko ja lampien täplittämä suo. Golfkenttäkin olisi ollut tarjolla. Eiväthän nuo miltään hittikohteilta kuulostaneet, mutta päätimme silti lähteä katsomaan.

Päädyimme lopulta ajamaan koko Gimsøyan saaren ympäri. Kierros oli sään puolesta varsin yllätyksellinen. Vesisade alkoi jo heti saarelle saavuttuamme, mutta taukosi aina juuri sopivasti pysähdystemme ajaksi. Kullakin pysähdyspaikalla hetken jaloittelun ja muutaman valokuvan jälkeen sade alkoi uudestaan ja me jatkoimme matkaa. Ihastelimme Gimsøyn kirkkoa todella aavemaisen sumuisissa tunnelmissa. Maisema oli kuin suoraan jonkin metallibändin levyn kannesta. Pysähdyimme myös saaren links-tyyppisen golfkentän lähelle hämmästelemään auringon valossa kirkkaana hohtavaa kumpuilevaa maisemaa, jonka taustalla lymysivät mustat pilvet.

Loppumatkasta bongasimme vielä hienolla muraalilla koristellun autiotalon sekä myös sen lampien täplittämän suon, jossa ei oikeastaan ollut mitään mielenkiintoista. Lopullinen reittimme ei juurikaan noudattanut Googlen karttaohjelman antamia ohjeita, vaan kääntyilimme risteyksistä minne sattui huvittamaan. Takaisin Henningsværiin palattuamme sää oli kirkas, eikä naapurisaaren sateista ollut tietoakaan. Sääoptimointimme meni siis täysin pieleen, mutta toisaalta saarikierros oli erittäin mielenkiintoinen.

Kuninkaallista illallisseuraa

Edellisenä iltana kaatosateessa vapaata pöytää etsiessämme olimme ehtineet tutustua useammankin ravintolan eteiseen. Monet kylän ravintoloista olivat viimeistä pöytää myöten täynnä, joten päätimme helpottaa elämäämme tekemällä vastaisuudessa pöytävarauksen. Kalaruoistaan kuuluisa Fiskekrogen vaikutti näkemistämme paikoista houkuttelevimmalta ja sinne sai jopa varattua pöydän netin kautta. Varausvahvistus sähköpostilaatikossa suuntasimme sään nopeisiin vaihteluihin goretexein varustautuneina illallispöytään.

Kuin täydellisenä vastakohtana edelliselle illalle ravintolassa oli huomattavan hiljaista. Salin takaosaan, joka oli pylväin erotettu muusta salista, oli varattu pitkä pöytä jollekin suuremmalle seurueella. Henkilökunta kantoi pitkän pöydän ja muun ravintolasalin väliin vielä viherkasvin pieneksi näkösuojaksi. Viereisessä ikkunapöydässä istui kaksi kansallispukuista nuorta, jotka olivat luultavasti juhlimassa konfirmaatiotaan. Olimme aamupäivällä sattumalta kirkon ohi kävellessämme nähneet etupenkkien olevan täynnä samanlaisiin kansallispukuihin sonnustautuneita nuoria. Huomioni kiinnittivät myös ravintolasalissa ja viereisellä laiturilla pyörivät pari turvamiehen näköistä kaveria korvanappeineen.

Ruokia odotellessamme pohdiskelimme, kukahan merkkihenkilö mahtaa olla seurueineen tulossa illalliselle, kun ihan turvamiehiä tarvitaan. Sitten äkkäsin laituriin lipuvan veneen, jonka keulan päällä istui näyttävä pariskunta. Veneen kyydissä oli myös muutama koppalakkipäinen merisotamies ja joukko muita ihmisiä. Seurue nousi laiturille ja valui hiljalleen ravintolasalin perälle pitkän pöydän ääreen. Osassa henkilöistä oli jotain kovin tutun näköistä ja pian hoksasimme saaneemme illallisseuraksemme Norjan kuningasperheen. No, on sitä huonommassakin seurassa ruokailtu. En kuitenkaan kehdannut ottaa tilanteesta valokuvaa, enkä edes tuijottaa suu auki, kuten takapöydässä istunut norjalaisvaari. Suomihan on sentään tasavalta. Ne on vain nämä kuningaskunnan alamaiset, jotka jaksavat innostua muutaman metrin päässä ruokailevista kuninkaallisistaan. Myöhemmin asiaa netistä tutkittuamme havaitsimme myös suomalaisen median uutisoineen kuningasperheen seikkailuista Lofooteilla.

Illallinen oli mainio ja takaisin hotellia kohti kävellessämme saimme vielä kaupan päälle ihailla auringonlaskun kauniisti värjäämää maisemaa. Taivas jatkoi värjäytymistään vielä pitkään ja upeimmillaan sävyt olivat vasta perille päästyämme. Onneksi sama maisema näkyi myös hotellihuoneemme ikkunoista.

Turskantuoksuisia kalastajakyliä

Seuraavana aamuna ajattelimme lähteä kiertämään Lofoottien muita kalastajakyliä. Ensimmäiseksi kohteeksi valitsimme sen kuuluisimman ja kauneimman eli Nusfjordin. Tarkoitus oli jatkaa vielä eteenpäin kohti muita kyliä, mutta lopulta saimme tuolla ensimmäisessä kohteessa kulutettua niin paljon aikaa, että emme enää jaksaneet pidemmälle samalla kertaa.

Lofoottien parhaiten säilynyt kalastajakylä Nusfjord on nykyisin reilun parinkymmenen ihmisen koti. Kylässä on hintava ravintola, kiva leipomokahvila sekä kalastajanmökkejä eli rorbuita. Näitä pääsääntöisesti punaisia mökkejä rakennettiin aikoinaan muualla asuvien kalastajien väliaikaisiksi asunnoiksi lyhyen turskanpyyntikauden ajaksi. Nykyisin mökkien kohderyhmänä ovat turistit ja kohderyhmän vaihtumisen myötä myös niiden määrä on kasvanut. Nämä kaikkialle Lofooteille levittäytyneet mökit lienevät se kaikista halutuin majoitusmuoto alueella. Itse en mökkien ideaa aivan sisäistänyt, sillä ne näyttivät olevan pääosin älyttömän kalliita, mutta silti mökkimäisen askeettisia. Tokihan ne ovat myös söpöjä, mutta en silti keksi mitä varsinaista iloa tuottaa asuminen nähtävyyden sisällä. Itselleni riittää hyvin mökkien ihaileminen ulkoa päin.

Nusfjordiin tutustuakseen on maksettava 100 kruunun pääsymaksu. Lippukioski ei kylään saapuessamme ollut miehitettynä, mutta sen oveen kiinnitetyssä lapussa ohjeistettiin maksamaan pääsymaksu viereisessä kylän majoituspalvelujen vastaanotossa. Tästä olisi helposti voinut livahtaa ohi maksamatta, mutta sellainen ei kuulu tapoihimme. Takaisin autolle palatessamme havaitsimme lippuluukun olevan toiminnassa.

Söimme ensi töiksemme lounaan siinä hintavassa ravintolassa ja ihailimme sitten kaikessa rauhassa maisemia kylän laiturilta, jonka ympäristöstä löytyikin miltei kaikki näkemisen arvoinen. Nusfjord oli juuri niin kivan näköinen kuin muiden kuvista olin päätellytkin. Lisäksi paikalla oli vain kourallinen muita ihmisiä. Aiempien kesien loputtomasta turistibussirallista ei siis ollut tietoakaan. Voin vain kuvitella, miltä paikassa on näyttänyt sen ollessa täynnä ryhmämatkalaisia. Henkilöautoille varattu parkkipaikka oli varsin pieni ja lisäksi se sijaitsi jyrkän mäen päällä. Mäelle nouseva tie oli vain yhden auton levyinen ja niin jyrkkä, että sinne noustakseen oli otettava vähän vauhtia alhaalta. Ruuhka-aikaan mäelle nouseminen voi olla aika jännää.

Kylästä löytyi pieni kalastuselinkeinoa esineistön avulla esittelevä museo, johon sai tutustua ilman lisämaksua. Kaupassakin kannatti piipahtaa, sillä sieltä löytyi monenlaisten matkamuistojen lisäksi myös kiva kahvila. Kahvilan pöydät sijaitsivat itse myymälätilan takana vanhoilla tavaroilla sisustetuissa huoneissa.

Paluumatkalla Nusfjordista kävimme kävelemässä autiolla Viktenin hiekkarannalla sekä lisäksi pienellä kierroksella Lofoottien jonkinlaisessa epävirallisessa pääkaupungissa Svolværissa. Viimeksi mainittu osoittautui todella turhaksi paikaksi, mikäli ei halua osallistua näköalaristeilylle. Me emme olleet risteilyjen perässä liikkeellä, joten kaupungin anti jäi köyhäksi. Kahvilatkin menivät kiinni naurettavan aikaisin. Peppe’s Pizzasta sentään saimme aitoa amerikkalaista pizzaa. Tosin aitous jäi vähän epäselväksi, sillä tämän ketjupaikan chicagolainen pizza muistutti enemmän Rosson pannupizzaa kuin ehtaa korkeareunaista chicagolaista. Svolværin puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että sieltä löytyy muitakin liikkeitä kuin pieni ruokakauppa.

Viimeisenä kokonaisena päivänämme Lofooteilla päätimme sitten ajaa tien E10 päähän asti pieneen kylään nimeltään Å. Tätäkin kylää moni pitää viehättävänä, mutta meistä paikka tuntui jotenkin valjulta Nusfjordin jälkeen. Tokihan myös Å tarjoili niitä samoja punaisia kalamajoja ja alueen elinkeinoja, eli kalastusta, esittelevää museota.

Hukkareissu ei silti ollut tämäkään, siitä piti huolen kapakalamuseo. Kuivattu turska ei ehkä kuulosta aiheena kummoiselta, mutta ainakin me yllätyimme positiivisesti. Tämä oli täysin paikkaa pyörittävän herran ansiota. Vuosikymmenet turskanviennillä itsensä elättänyt ja sittemmin turismin pariin siirtynyt yltiösosiaalinen herra osoittautui melkoiseksi tarinankertojaksi. Harvoin tapaa yhtä intohimoisesti asiaansa suhtautuvaa ihmistä. Ja se asiahan oli tässä tapauksessa kuivattu turska, tuo Lofoottien tärkein tuote. Museo esitteli aihetta kattavasti esineistön ja lyhyen dokumenttielokuvan avulla. Kannattaa katsoa se kahdeksan minuutin englanninkielinen tiivistetty versio, sillä alkuperäinen on loppua kohden hieman pitkästyttävä. Museon ainoa ikävä puoli on vahvahko kalan haju. Puheliaan museonjohtajan ohi voi myös olla haastavaa päästä livahtamaan ulos, mutta onneksemme paikalle saapui juuri sopivasti itävaltalainen pariskunta kaappaamaan herran huomion.

Å:n retkellä pysähdyimme myös muutamissa muissa kohteissa. Jo menomatkalla kävimme viettämässä kahvitauon Rambergstrandan valkohiekkaisella rannalla. Paluumatkalla puolestaan katselimme Reinen kalastajakylää korkealta tien varren levähdyspaikalta.

Viimeiselle Lofoottien illallemme olimme varanneet pöydän joidenkin mielestä kaupungin parhaasta ravintolasta Restaurant Lofotmatista. Meidän kokemuksemme paikasta muodostui kaksijakoiseksi. Itse ruoka oli hyvää, joskaan ei aivan Fiskekrogenin tasoa, ja palvelukin mainiota pääruokaan asti. Kun lautaset olivat edessämme meidät kuitenkin unohdettiin täysin. Kukaan ei tullut kysymään, olisimmeko kiinnostuneita jälkiruoasta, mitä kyllä olisimme olleet. Viereisiä pöytiä palveltiin kaiken aikaa, mutta tarjoilija luikahti aina pois meihin päin vilkaisematta. Lopulta puolisen tuntia odoteltuamme päätimme ottaa laskun ja häipyä. Tässäkin kohdassa tarjoilijan huomion saaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Illallinen Lofotmatissa meni kyllä hämmentävien asiakaskokemusten listalla aika korkealle. En voi tätä paikkaa mennä suosittelemaan.

Kotia kohti

Oi ja voi, jossain vaiheessa se reissu aina päättyy ja nokka on käännettävä kotia kohti. Tällä kertaa tosin Lofooteilta lähtiessämme matkaa oli vielä edessä useamman päivän verran.

Kotimatkan alkaessa totesimme, että emme olleet turhaan valinneet Lofootteja pääkohteeksemme. Upeat valkoiset hiekkarannat, turkoosi vesi, punaiset kalastajanmökit ja taustalla kohoavat vuoret tarjosivat silmänruokaa joka suunnalla. Katsottavaa oli niin paljon, ettei jokaista upeaa maisemaa viitsinyt enää parin päivän jälkeen edes pysähtyä valokuvaamaan. Kotimatkan aikana kaipasimmekin takaisin Lofooteille. Sinällään hienot maisemat eivät vain enää tuntuneet kummoisilta, kun olimme nähneet jo niin paljon kauniimpia paikkoja. Nimesimme tämän tunteen lofoottikrapulaksi. Kuin olotilaamme alleviivatakseen sääkin pysyi harmaana.

Meidän oli alunperin tarkoitus palata suomeen Kilpisjärvellä ja jatkaa käsivarren kautta kohti etelää. Muutimme kuitenkin jälleen reittiä kulkemaan Narvikin, Altan ja Hammerfestin kautta. Suomen puolelle saapuisimme Utsjoen kohdalta ja pysähtyisimme yöksi Inarissa. Aivan viime metreillä Hammerfestkin putosi pois ohjelmasta ja yövyimme Altan jälkeen seuraavan kerran Utsjoella aivan rajajoki Tenon rannalla. Paluumatkamme reitin koukeroihin perehdytään kuitenkin vasta tarinan seuraavassa osassa.

Joitain hintoja:

• Majoittuminen Lofoten Arctic Henningsværissa (2h huone, 4 yötä, aamiainen): 479,15€ (119,79€ / yö)
• Illallinen Fiskekrogenissa (Henningsvær): 48,14€ / henkilö
• Pullakahvit Kafé Lysstøperietissa (Henningsvær): 5,16€ / henkilö
• Lounas Knusarnissa (Henningsvær): 16,85€ / henkilö
• Illallinen Restaurant Lofotmatissa (Henningsvær): 52,38€ / henkilö

• Nusfjordin pääsymaksu: 9,75€ / henkilö (100 NOK)
• Lounas Karoline Restaurantissa (Nusfjord): 25,24€ / henkilö
• Pullakahvit Hansines Bakerissa: 7,43€ / henkilö

• Illallinen Peppe’s Pizzassa (Svolvær): 16,68€ / henkilö

• Kapakalamuseon pääsymaksu (Å): 5,95€ / henkilö (60 NOK)