Reissun viimeiseksi pariksi yöksi palasimme takaisin Nizzaan, vaikka emme oikeastaan sieltä missään vaiheessa poistuneetkaan. Silti kolmen päivän päiväretkiohjelman ja kaupungin itälaidalla majoittumisen jälkeen siirtymä takaisin keskustan puolelle tuntui isolta muutokselta. Paluun tunnelmaa oli mukana myös siksi, että majoituimme samaiseen hotelliin, jossa yövyimme ensimmäisellä Nizzan vierailullamme 23 vuotta aiemmin.

Pikkuisen oli tuo majapaikka La Pérouse kuitenkin ehtinyt muuttua vuosien varrella. Tuttuja olivat edelleen ne kaikki kivat jutut. Hotellin sijainti aivan rantakadun päässä oli täydellinen. Korkealla linnakukkulan rinteellä kohoavista huoneista avautui merinäköala, mutta silti edessä oli sen verran rakennusmassaa, ettei kadun hälinä kantanut sisälle. Palvelukin oli viimeisen päälle. Ainoana huonona puolena muutaman vuoden takaisen remontin jälkeen hintaheppa oli lähtenyt laukalle oikein kunnolla. Eihän Nizzassa mikään edullista ole, mutta silti tuolla taksalla ei majoitus voi oikein mitenkään olla hintansa arvoinen.

Rantaelämää

Rannan tuntumaan kun majoituimme, päätimme nauttia matkan viimeisen kokonaisen päivän rantaelämästä. Nizzan rannalla oli tarjolla sekä julkista vapaasti käytettävää tilaa että myös maksullisia rantatuoleja ja -palveluja tarjoavia osuuksia. Aikoinaan julkinen ranta oli hyvä valinta, mutta näillä kilometreillä kaipasimme jo vähän enemmän palveluja. Siksi valintamme oli aivan hotellin naapurissa sijaitseva kaupungin vanhin palveluranta Castel.

Olimme pikkuisen myöhässä varaustemme suhteen, eikä paikkoja näyttänyt rannalle enää löytyvän edellisenä päivänä niitä tutkaillessamme. Onneksi hotellimme henkilökunnalla oli riittävän isot kyynärpäät, joilla he kampesivat meille omat rantatuolit seuraavaksi päiväksi.

Paikka rannalla ei ollut mitenkään erityisen edullinen, mutta toisaalta palvelu pelasi. Juomia ja syötävää pystyi tilaamaan suoraan paikalleen. Halutessaan lounaalle pääsi myös pöydän ääreen. Tarjolla oli syötävää ja juotavaa varsin laajalla skaalalla. Ranskassa kun oltiin, löytyi samppanjaa ihan useampaa merkkiä. Isompaan janoon myös magnumpulloja oli varastossa. Ruoan suhteen tarjolla oli mereneläviä hummereista lähtien. Jotenkin nuo sisäänkäynnin vieressä tankissa uiskentelevat saksiniekat kävivät sääliksi ja tyydyimme salaattiin.

Edellisestä Nizzan rantapäivästä oli meillä ehtinyt kulua jo niin monta vuotta, että uimisen haasteet tällä pikkukivisellä rannalla olivat jo ehtineet unohtua. Ranta laskeutuu maltillisesti vesirajaa kohti, kunnes se muuttuu viimeisen metrin matkalla huomattavasti jyrkemmäksi. Veden korkeus voinee tässä hieman vaikuttaa, mutta ainakin meidän rantapäivänämme loppuosuus oli hyvin jyrkkä. Kivet luikertelivat jalkojen alta pois ja lisäksi kuivana pysyneet kivet lämpenivät auringossa polttavan kuumiksi. Erityisen tarkkana sai olla vedestä pois noustessa. Kuivalle maalle kömpimistä helpottamaan olikin muutamaan paikkaan viritelty kiinteään rakenteeseen toisesta päästään kiinnitetty köysi, jota käyttäen pystyi vetämään itsensä ylös.

Varsinaisen rannalla makoilun lisäksi nautimme rantaelämästä viimeisinä matkapäivinä myös rantakadulla kävellen. Alkumatkasta tämä huvi olikin jäänyt vähemmälle Iron Man -kisan vuoksi paikalle pystytettyjen rakennelmien vietyä leijonanosan kadusta. Kadulla oli mukava kävellä niin päivällä kuin illallakin. Ikonisille sinisille tuoleille oli kiva istahtaa hetkeksi katselemaan maailman menoa ja seuraamaan kohti lentokenttää kaartavia koneita. Ihmisiä rantakadulla tuntui olevan liikkellä aina.

Viimeiset herkuttelut

Sataman alueelta ruokapaikkoja etsiessäni törmäsin sattumalta ravintolaan Marmar, joka oli saanut hämmentävän hyviä arvioita. Kun samainen ravintola esiteltiin myös Burgerimiesten Välimeren seikkailujen Nizzan jaksossa, päätimme käydä siihen tutustumassa. Tarkoitus oli vierailla siellä sataman alueella majoittuessamme, muta Marmariin ei noin vain ilman varausta käveltykään syömään. Täyttä oli myös seuraavina iltoina, joten jouduimme lopulta taipumaan illalliseen ravintolassa aivan reissun lopuksi. Kävelymatkaa tuli vähän enemmän linnakukkulan väärältä puolelta käsin, mutta tuo kävely kyllä kannatti.

Joku muukin oli katsellut Burgerimiehiä, sillä samaan aikaan paikalla oli muitakin suomalaisia. Ravintolan salista vastaava Jacopo Marini kertoikin ohjelman suosion tulleen yllätyksenä. Suomalaisten invaasio on siis ollut selvästi havaittavissa. Hyvä niin, sillä ravintola oli todella mainio. Tila ei ollut suuren suuri, mutta silti ravintolaa kahdestaan keittiössä häärivän Claudio Marsicon kanssa pyörittävä Jacopo sai liikkua ripeästi. Silti asiakkaille riitti aina sananen tai pari.

Tarjolla oli kolme alkuruokaa ja kolme pääruokaa. Nämä löytyivät liitutaululle kirjoitettuina. Jälkiruoille ei taululla ollut tilaa ja ne Jacopo kertoi tarpeen tullen. Me valitsimme listalta niin paljon syötävää kuin suinkin jaksoimme. Söimme molemmat eri alku- ja pääruoat ja lopuksi jaoimme jälkiruoan, kun vatsaan ei enää enempää mahtunut. Kaikki olivat todella herkullisia. Silti päälimmäiseksi mieleen jäivät vaimon alkuruoksi syömät uppopaistetut artisokat sitruunavinegretin ja porkkanaketsupin kanssa. Annos ei kuulostanut kummoiselta, mutta oli aivan älyttömän hyvä. Lopulta ateriamme Marmarissa päätyi meidän molempien mielestä reissun parhaaksi illalliskokemukseksi.

Lintuperspektiivissä

Vasta aivan reissun lopulla huomasin vanhankaupungin laidalta hauskan näköisen tornin. Kartasta katsomalla selvisi, että se on vanha luostarin torni Tour Saint-François. Itse luostari oli jo kauan sitten kadonnut katukuvasta, mutta torni oli edelleen pystyssä. Samalla paljastui, että torniin oli mahdollista kiivetä maisemia ihailemaan 5€ hintaan. Päätinkin ottaa tornin viimeisen matkapäivän ohjelmanumeroksi ennen illan paluulentoa vaimon kierrellessä muutamia kauppoja.

Kiipeäminen Tour Saint-Françoisiin onnistui helposti. Tornin juurelta löytyi modernin näköinen toimistokoppi, jossa suoritin pääsymaksun ja lähdin kipuamaan oppaan kanssa huipulle. Olin vähän varautunut käteismaksuun, joka tällaisissa tuntemattomammissa kohteissa on joskus ainoa vaihtoehto, mutta tässä tapauksessa ainoastaan luottokortti kelpasi. No, minulle se sopi paremmin kuin hyvin.

Sain lopulta varsinaisen yksityiskierroksen, sillä muita huipulle halajavia turisteja ei näkynyt. Kuulemma opas pääsee päivittäin noin viitisen kertaa kipuamaan rappusia. Ihan jokaisen vierailijan mukana hän ei kuitenkaan kiipeä, sillä ylös päästyään hän viettää siellä puolitoista tuntia, jolloin seuraavat vierailijat pääsevät kiipeämään yksikseen. Torniin johtavat alkuperäiset reunoja kiertävät kiviportaat olivat vielä osin näkyvissä, mutta nykyisin käytössä ovat keskikohtaa kiertävät metalliset rappuset. Kiipeäminen tuntui turvalliselta, mitä nyt 261 rappusen kiipeäminen koko ajan vastapäivään kiertäen tuntui loppua kohti jo vähän huvipuistoajelulta.

Huipulta avautuvat maisemat korvasivat vaivannäön. Ehdin jo hetken verran olla huolissani vesipulloni pohjalla hölskyvän viimeisen vesitilkan riittävyydestä. Ylhäällä puhalteleva tuuli tuntui kuitenkin oikein virkistävältä. Opas kertoili tornin historiasta ja esitteli sieltä näkyviä maamerkkejä. Hän oli varsin puhelias ja lopulta höpöttelimme niitä näitä tunnin verran samalla kun ihailin maisemia niin omin silmin kuin kamerankin kanssa.

---

Torniseikkailun jälkeen olikin matkaohjelmassa enää viimeinen kävely rannan tuntumassa, vaatteiden vaihto lentoa varten ja siirtyminen lentokentälle. Finnair oli jo etukäteen varoitellut, että edellisten päivien työtaistelutoimien vuoksi lennolla tarjoiltaisiin vain vettä ja keksi, nämä toki ilmaiseksi. Lopulta myös mustikkamehua oli saatu tarjolle ja keksi osoittautui Suffeliksi. Normaaliin ilmaiseen tarjoiluun verrattuna taso oli siis korjautunut ylöspäin Suffelin verran. Näin leppoisissa tunnelmissa pääsimme siis turvallisesti kotiin ja samalla päättyy myös tämä matkakertomus. Nizza oli jälleen kiva ja palaamme sinne varmasti takaisin mahdollisimman pian. Palaa sinäkin tänne blogiin, sillä uutta matkakertomusta on luvassa poikkeuksellisen pian.