Siirrymme kadun vasemmalle puolelle, sillä oikealla puolella edessä päin näkyy jälleen joukko paikallisia vesiastioineen. Kävelemme kadun reunassa, sillä jalkakäytäviä ei ole. Ohi ajaa lava-auto, jonka kyydissä läpimärät ihmiset tanssivat. Hetken kuluttua kyytiläiset saavat lisää vettä päälleen. Meidänkään vaatteemme eivät ehdi kuivua, sillä meidät on huomattu. Perheen äiti jo juoksee kadun yli leveästi hymyillen täysi pesuvati käsissään. Pian tuo vadillinen jo kaadetaan niskaani. Selkään ropisee vielä pari desiä vettä, kun perheen pienin viskaa mukinsa sisällön perääni. Tervetuloa juhlimaan uuttavuotta Mandalayn tapaan!

Ensimmäinen Myanmarin matkamme kohteista oli Mandalay, maan toiseksi suurin kaupunki. Olin odottanut jotain hieman Kambodžan pääkaupunki Phnom Penhin kaltaista, mutta Mandalay oli todellisuudessa jonkin verran Phnom Penhiä jäljessä kehityksessä. Ainakin uudenvuoden hulinan keskellä kaupungin liikenne tuntui jopa hämmentävän rauhalliselta. Jalkakäytävien puutteesta huolimatta kävellen liikkuminen oli helppoa, eikä kadun ylittäminen aiheuttanut sydämentykytyksiä.

Olen kuullut Mandalayta haukuttavan vähän tylsäksi, mutta halusimme kuitenkin ottaa riskin ja aloittaa vierailumme sieltä. Kaupungissa on lukuisia temppeleitä, jotka ainakin valokuvissa vaikuttivat näkemisen arvoisilta. Mandalaysta alkanut reittimme Myanmarissa oli maantieteellisesti järkevä, sillä Mandalaysta ei ollut kovin pitkä matka seuraavaan kohteeseen Baganiin. Matkamme maan sisällä eteni loogisesti pohjoisesta etelää kohti.

Olimme ennen Mandalayta jo ehtineet nukkua aikaeron pois ja totutella tropiikin lämpöön vietettyämme kaksi päivää Bangkokissa. Olimme siksi perillä Mandalayn iltapäivässä kohtakaisen pirteinä hieman aikaisesta aamulähdöstä huolimatta. Aikaeroa tosin syntyi myös alle kahden tunnin AirAsian lennolla Bangokokista Mandalayhin, sillä Myanmar on omalla aikavyöhykkeellään puoli tuntia Thaimaan aikaa jäljessä. Tällä puolen tunnin aikavyöhykkeellä ei koko maailmassa ole Myanmarin lisäksi kuin yksi pieni Australialle kuuluva saariryhmä Intian valtameressä. Siinä knoppi, ota jo koppi.

Myanmariin tarvitaan viisumi, joka anotaan netistä etukäteen. Vastaus tulee sähköpostissa kolmen vuorokauden sisällä. Me saimme omamme alle vuorokaudessa. Viisumi on voimassa myöntämishetkestä 90 päivää. Hakemus tehdään täällä ja sitä varten tarvitaan alle kuusi kuukautta vanha värillinen passikuva skannattuna. Minulla taisi olla pikkuisen vanhempi kuva, mutta näkyi kelpaavan. Tosin en nyt ollut erityisesti muuttunut kuvan ottamisen jälkeen, mitä nyt korkeintaan pikkuisen rypistynyt lisää. Todiste hyväksytystä viisumista täytyy olla tulostettuna mukana maahan saavuttaessa. Paperi tarkastetaan ja leimataan maahantulomuodollisuuksien yhteydessä.

Ensikosketus myanmarilaisiin ihmisiin antoi viitteitä niin hyvästä kuin pahastakin. Vaimoni kävi lentokentällä vessassa, jossa paikallinen rouva päästi hänet edelleen jonossa. Vaimoni arveli, että kenties tuo rouva vain odotti jotakuta eikä ollutkaan itse jonossa. Osoittautui kuitenkin, että hän oli jonossa, mutta hän vain halusi kohteliaisuuttaan päästää turistin edelleen.

Tympeämpi kohtaaminen tapahtui lentokentältä ulos astuessamme ja taksia haeskellessamme. Lentokenttätakseja diilaava nuori mies ystävällisesti hommasi meille kyydin ja nosti laukutkin autoon yhdessä kuskin kanssa. Auton ollessa jo lähtövalmis mies jäi oven rakoon roikkumaan tippiä vaatien. Hän ei kuitenkaan käyttäytynyt uhkaavasti, vaan kinusi rahaa ihan iloisesti hymyillen. Lopulta pieni seteli vaihtoi omistajaa ja pääsimme matkaan. Tämäkös se täällä on sitten meininki, tuumin. Myanmarissa ei ole tippauskulttuuria, mutta turistiltahan voi aina kokeilla rahaa pyytää.

Ennen lentokentältä poistumista olimme hoitaneet pari käytännön asiaa. Ensiksi tarvitsimme paikallista valuuttaa, Myanmarin kyateja. Niitä ei saa ulkomailta, joten vaihtaminen onnistuu vasta perillä. Luottokortin varaan maassa ei kannata laskea, se ei välttämättä kelpaa edes hotelleissa. Kaupungeissa ja maaseudullakin isoimpien temppeleiden lähistöllä on nostoautomaatteja. Nämä tosin eivät välttämättä aina toimi. Siksi paikallisvaluuttaa tarvitaan. 1000 kyatia vastaa arvoltaan noin 0,60 euroa.

Meillä oli mukana USA:n dollareita, erityisesti 100 dollarin seteleitä. Myanmarissa kun vaihtokurssi on erilainen eri kokoisilla seteleillä. Satasilla saa parhaan kurssin. Setelien on lisäksi oltava uusia, koska ryppyiset rahat eivät kelpaa. Tämä kannattaa ottaa vakavasti ja pyytää tuoreita dolsuja ja kuljettaa ne vaikkapa kirjan välissä. Paikalliset setelit ovatkin sitten ihan kamalassa kunnossa, mutta ne kelpaavat silti hyvin.

Valtava tukko paikallisvaluuttaa taskuissamme jatkoimme prepaid-SIMejä myyvän Mytelin tiskille. Siellä valitsimme järkevän kuuloisen 5 gigaa dataa sisältävän liittymän kumpaisellekin. Nettiyhteys kustansi 6500 kyatia eli noin 3,80 euroa. Jos olisin pihi, olisin ottanut vaikkapa kahden gigan yhteyden, koska sekin olisi kahdeksi viikoksi riittänyt. Mutta tuolla hinnalla en viitsinyt pihistellä. Henkilökunta nykersi kortin paikoilleen puhelimeen kotimaisen SIMin rinnalle, meillä kun molemmilla on kahden SIM-paikan puhelimet. Paikallinen liittymä toimi paria katvealuetta lukuun ottamatta koko matkan ajan todella hyvin. Kotimaisen operaattorin varassa olisimme olleet enemmän pulassa, sillä roaming-kumppanin verkko oli paljon Myteliä kehnompi.

Matka majapaikkaan Home Hoteliin sujui ilman kommelluksia. Asetuttuamme taloksi päätimme jalkautua kaupungille. Kenties jotain pientä syötävääkin löytyisi. Pyysimme hotellia järjestämään meille iltapäivälle autokyydin, jotta pääsisimme vilkaisemaan auringonlaskua maailman pisimmältä tiikkisillalta U Beinilta. Samalla kysäisimme vinkkejä ruokapaikkojen suhteen. Respan täti muistutti meitä ulos suunnatessamme uudenvuoden juhlista, jotka ovat täällä päin maailmaa hyvin kosteita. Siis ihan kirjaimellisesti kosteita, niissä kastuu läpimäräksi. Olimme tästä tietoisia ja mukana oleva omaisuus oli vesitiiviisti pakattuna.

Ensimmäinen ruokapaikka ei vaikuttanut tarkoitukseen sopivalta, joten päätimme suunnistaa seuraavaan. Ohjeet olivat jo unohtuneet, mutta onneksi netti auttoi. Googlen kartasta etsin ravintolan koordinaatit ja katsoin reitin. Matkalle osui jokunen kastelu. Paikallisilla oli tasaisin välimatkoin kadun varrelle pystytettyjä pisteitä, joissa oli suuri tynnyrillinen vettä. Siitä he erilaisilla vadeilla ja astioilla viskoivat vettä ohikulkijoiden päälle. Mopot, tuk-tukit ja avolava-autot kuskasivat läpimärkiä juhlijoita ympäri kaupunkia. Me olimme ainoina jalkaisin liikkeellä ja siksi todella helppoja maalitauluja. Kaikilla oli hauskaa ja mekin kastuimme oikein kivasti. 40 asteen helteessä vesi tuntui pelkästään virkistävältä.

Ruoan etsiminen ei tuottanut tulosta, sillä ravintolaa ei löytynyt kartan ilmoittamasta sijainnista. Uudenvuoden takia iso osa näkemistämme ravintoloista oli kiinni kokonaan. Erinäisten vaiheiden ja useiden kastelupisteiden jälkeen päädyimme viimein läpimärkinä kahvilaan, jossa istui vain talon omaa väkeä. Heillä ei oikein ollut ruokalistaa, mutta meille vakuuteltiin lounaan järjestyvän. Hämmentävän hyvää englantia puhuvan tarjoilijan kanssa keskusteltuamme päädyimme paistettuun riisiin, jota tilasimme yhden annoksen jaettavaksi. Ruoka oli todella hyvää ja annos maksoi 600 kyatia eli 0,35€. Tee kuului hintaan. Jätimme laskun loppusummaan nähden ruhtinaallisen tipin.

Automatka U Beinin sillalle oli mielenkiintoinen. Silta sijaitsee kaupungin laidalla ja niinpä näimmekin matkalla todella paljon uudenvuoden juhlintaa. Auton sisällä emme enää kastuneet lisää, mutta auto sen sijaan sai päälleen vettä oikein kunnolla. Kaupungin laidalla astioiden lisäksi myös puutarhaletkut oli otettu käyttöön kastelutoiminnassa. Joillain katuosuuksilla vettä oli roiskittu niin paljon, että ihmiset kahlasivat siinä nilkkojaan myöten. Kaduille oli myös viritelty ämyreitä, joista poppia soitettiin aasialaiseen tapaan nupit kaakossa. Kuulimme monia tuttuja hittikappaleita oudolla kielellä laulettuina. Yltä päältä märät ihmiset tanssivat vesilätäköissä. Osa juhlakansasta oli ehtinyt jo vähän päihtyä ja pari nuorta miestä olivat saaneet riidankin aikaiseksi. Etteivät vain olisi saaneet jostain käsiinsä suomalaista rähinäviinaa.

Viimeiset kastelupisteet löytyivät sillan tuntumasta, mutta itse sillalla oli ihan kuivaa. Kuivan kauden ollessa loppusuoralla myös sillan ympäristössä oli kuivaa. Ilmeisesti U Beinin silta on tärkeä osa paikallisten uudenvuoden viettoa, sillä väkeä oli tungokseksi asti. Oli suorastaan ihme, ettei kukaan pudonnut sillalta alas siinä tungoksessa. Oikeita kaiteita kun ei ollut kuin ihan pienellä osalla matkaa. Onnistuimme bongaamaan kourallisen muitakin länkkäreitä sillalla tallustelemassa.

Auringonlasku näytti sillalta katsoen todella kivalta. Itse silta olisi näkynyt kivasti aurinkoa vasten, jos olisimme jaksaneet kävellä sen toiseen päähän asti. Tungoksessa eteneminen oli kuitenkin paikoitellen niin hidasta, että arvelimme auringon ehtivän laskea ennen kuin pääsisimme perille. Siksi käännyimme jo puolivälistä takaisin. Taksikuski tiesi kertoa, että normaaleina päivinä väkeä ei ole laisinkaan yhtä paljon.

Hakeuduimme illalliselle siihen samaiseen ravintolaan, jota emme päivällä olleet löytäneet. Tämä ravintola Shan Ma Ma oli muuttanut ja kartassa näkyivät sekä uusi että vanha sijainti, aiemmin päädyimme vahingossa sinne vanhaan paikkaan. Niin paikallisten kuin turistienkin suosiman ravintolan ruoka ei ollut hinnalla pilattu, vaikka lounaaseen verrattuna rahaa paloikin paljon enemmän. Kaksi annosta ja iso pullo olutta kustansivat reilusti alle 10 000 kyatia (noin 5,90 euroa). Tutustuin täällä ensimmäinen kerran perinteiseen myanmarilaiseen pullonavaajaan, joka koostuu puunpalasta ja siihen kiinnitetystä ruuvista. Ruuvin kanta laitetaan korkin alle ja sitten puuosan avulla väännetään korkki auki.

Seuraavana päivänä halusimme tutustua kaupungin temppeleihin. Varasimme jälleen hotellin kautta kyydin, tällä kertaa tuk-tukin, ja lähdimme matkaan. Kuski pysäytti menopelin kulman takana, jossa hänen viereensä kyytiin nousi nainen, oletettavasti hänen vaimonsa. Kuski kysyi elekielellä, että sopiihan tämä järjestely meille. Meitä ei haitannut. Kuski joutui kuitenkin odottelemaan meitä kohteissa, joten hyvä vain että hänellä oli seuraa. Vitsailin, että kuskin vaimo oli kuullut kyytiin olevan tulossa kaksi pitkätukkaista länkkäriä ja päättänyt varmuudeksi tulla mukaan vahtimaan miestään.

Vesijuhla oli jo ohi, mutta nyt oli uudenvuoden päivä, ja tämä vaikutti joidenkin nähtävyyksien aukioloon. Nähtävästi respan täti ei ollut ihan hereillä pyhäpäivän vaikutusten osalta, sillä hän ei tiennyt ensimmäisen kohteemme olevan suljettu. Me emme olisi edes alunperin aikoneet mennä Mandalayn palatsiin, joka oli viimeisen Burman kuninkaan majapaikka. Hotellin respa kuitenkin suositteli palatsia meille hyvänä aloituskohteena. No, perillä selvisi palatsin olevan suljettu. Tuk-tuk-kuskikin oli hieman ymmällään tilanteesta. Kun nyt portille asti olimme kuitenkin päässeet, vilkaisimme aluetta kiertävää valtavaa vallihautaa. Vallihaudan sisällä on suuri muurien ympäröimä neliönmuotoinen alue. Sen keskeltä löytyy tuo palatsi, mutta muut muurien sisällä olevat kohteet kuuluvat ilmeisesti maan armeijalle ja ne ovat siksi ulkomaalaisilta kiellettyä aluetta.

Reittimme seuraavan kohteen osalta kuski osasi jo suoraan sanoa sen olevan suljettu. Kaunis puinen Shwenandawin luostari jäi meiltä siis näkemättä. Kävimme kuitenkin aidan takaa sitäkin vilkaisemassa. Viereinen Atumashin luostari oli sekin suljettu ja pihalle johtava porttikin oli ketjulla kiinni. Ketju oli kuitenkin sen verran löysä, että pienet paikalliset mahtuivat puikahtamaan portin raosta. Kuski rohkaisi meitäkin käymään katsomassa lähempää. Kyllähän siitä rakosesta näemmä länkkärikin mahtui kulkemaan, kun oikein pinnisti. Näimme sitten vilauksen tästäkin luostarista. Tuk-tukille palatessamme paikallinen nuori pari halusi kuvautua kanssamme.

Seuraavat kolme kohdetta olivat onneksi avoinna. Ensimmäisenä vuorossa oli Kuthodawin pagodi, josta löytyy maailman suurin kirja. Tämä liki 800 marmoritaulusta koostuva kirja on täynnä buddhan opetuksia. Kukin marmoritaulu on säilöttynä erilliseen stupaan. Näitä pieniä valkoisia rakennuksia on siis aika paljon.

Paljon oli paikalla myös paikallisia ihmisiä, jotka olivat tulleet viettämään pyhäpäivää temppeliin. Perillä he ruokailivat ja viettivät aikaa perheen kesken, ykköset päällä tietenkin. Jätettyämme kengät oven ulkopuolelle havaitsimme välittömästi yli 40 asteen helteessä ja suorassa auringonpaisteessa paahtuneiden laattojen olevan melkoisen lämpimät paljaita jalkapohjia vasten. Muistutin varmasti luontodokumentista tuttua aavikon liskoa, joka sätkii jalalta toiselle välttääkseen koipien kärventymisen. Onneksi pääreiteille oli levitetty matto, jolla käveleminen ei ollut yhtä tuskallista kuin laatoilla. Pääsimme kiertämään alueen läpi, mutta marmoritaulujen vilkaiseminen lähempää ei tullut kyseeseen. Varsin reipasta askellusta harrastivat alueella laajemmin kiertävät paikallisetkin.

Kovin samanlainen temppeli löytyi aivan siitä vierestä. Tässä Sandamunin pagodissa oli myös samanlaisia marmoritauluja. Tämä paikka ei kuitenkaan ollut yhtä suosittu, sillä väkeä oli vain kourallinen. Jokunen reipas juniori kisaili juosten auringon paahtamilla laatoilla.

Viimeisenä rastina reitillämme oli Mandalayn kukkula, josta sieltäkin löytyy pagodi. Kuski vei meidät kukkulalle johtavien portaiden alapäähän ja kertoi kävelyn kestävän noin 45 minuuttia. Lämpöasteita oli liki sama määrä kuin oli matkan kesto minuuteissa. Valitsimme vaihtoehdon b, joka sisälsi lisämaksullisen kyydin perille asti.

Pian selvisi, että tämä lisämaksullinen kyyti hoitui lavataksilla. Auton lava näytti jo valmiiksi täydeltä, mutta meidät viitottiin kiipeämään kyytiin. Paikalliset vähän tiivistivät rivejään ja näin löytyi meillekin tilaa. Vielä lisääkin mahtui, sillä lavan perältä kaivettiin matalia muovijakkaroita, joille kiipesi istumaan muutama noin 10-vuotias tyttö. Matka ylös kukkulan rinnettä oli varsin mutkainen ja auto teki hurjia kiihdytyksiä selvitäkseen jyrkkien nousujen päälle. Lähinnä minua jakkaralla istunut tyttö roikkui mutkissa polvessani, jotta olisi pysynyt jakkarallaan. Hän kyllä pyysi kauniisti englanniksi anteeksi. Eipä tuo minua haitannut. Meillä oli hauskaa ja paikalliset tirskuivat meille hassuille länkkäreille. Kuvaa ei kukaan kuitenkaan halunnut ottaa, siis vielä.

Perillä oli vielä jokunen porras jäljellä Sutaungpyein pagodille. Portaille oli tosin vaihtoehtoina niin liukuportaat kuin hissikin. Lonely Planetin mukaan nämä ovat molemmat yleensä epäkunnossa. Ilmeisesti pyhäpäivän kunniaksi huoltomiestä oli vaivattu, sillä kumpainenkin kulkuväline kävi ja kukkui. Valitsimme hissin.

Pagodi oli kovasti erilainen verrattuna aiemmin näkemiimme. Väkeä oli jonkin verran, mutta ei ihan tungokseksi asti. Turisteilta perittiin 1000 kyatin (n. 0,60€) pääsymaksu. Kukkulalta olisi ollut upeat näkymät yli kaupungin, jos ilma ei olisi ollut savusumuisen sakea. Valokuvaankin pääsimme jälleen, kun autossa samaan aikaan kanssamme matkanneen perheen vanhemmat halusivat ikuistaa lapsensa länkkäreiden kanssa.

Aikamme maisemia ja pagodia ihmeteltyämme palasimme hissillä lavataksille ja lavataksilla tuk-tukille. Tällä kertaa pääsimme vip-paikoille auton koppiin. Tämä lysti toki maksoi tuplasti, eli 2000 kyatia. Lavataksi jätti meidät pikkuisen eri paikkaan kuin mistä olimme hypänneet kyytiin, mikä aiheutti pienen päänraapimisen. Lopulta kuitenkin kännykän kartan avulla oikea reitti löytyi ja pääsimme takaisin tuk-tukille ja paluumatkalle kohti hotellia.

Mandalaysta jäivät parhaiten mieleen juuri nuo pagodit. Ne olivat kovin erilaisia kuin aiemmin Aasiassa näkemäni vastaavat ja siksi mielenkiintoisia. Myös bonuksena saamamme uudenvuoden kokemus kastumisineen ei varmasti hevillä unohdu. Tämä on kuitenkin vielä vähän harvinaisempi kokemus, koska juuri tähän aikaan vuodesta maassa vierailee huomattavan vähän ulkomaalaisia. Monia muitakin pagodeja olisimme voineet vielä kiertää, mutta tällä kertaa aika riitti vain näihin. Varsin hyvin voisin kuvitella vielä palaavani Mandalayhin uudemmankin kerran.

Tältä erää Mandalay oli kuitenkin nyt nähty. Edessä oli ensimmäinen maan sisäinen siirtymä Baganiin. Netistä en ollut löytänyt mitään muuta vaihtoehtoa tälle reitille kuin lennon. Alkuperäinen ykkösvaihtoehto oli jokilaiva, mutta kyytiä sellaisella ei ollut tarjolla ennen lokakuuta. Bussivuoroja ei netin kautta löytynyt, ei edes paikallisbusseja.

Ratkaisu löytyi lopulta ainoan paikalliskontaktimme kautta, eli lähettämällä sähköpostia hotellille. Matkasimme Baganiin hotellin autolla, sellaisella 80-luvun lopun edustusautolla, joka oli siisti ja ilmastoitu. Meille arvioitiin matkan kestävän viisi tuntia, mutta todellisuudessa selvisimme kolmessa ja puolessa. Tähän aikaan mahtui yksi pysähdys. Privaattikyyti oli melko öky tapa hoitaa asia, mutta se tuli silti paljon halvemmaksi kuin lentäminen näiden kohteiden välillä.

Baganissa oli vuorossa lisää pagodeja ja vielä vähän pagodeja. Mutta siitä kerron lisää tarinan seuraavassa osassa.

Joitain hintoja:

• Yö Home Hotelissa (aamiainen kuului hintaan): 35,24€
• Taksi Mandalayn lentokentältä keskustaan: 18000MMK (10,46€)
• Lounasannos jaettuna kahvilassa: 600MMK (0,35€)
• Autokyyti U Beinin sillalle ja takaisin: 20000MMK (11,63€)
• Iso pullo vettä markkinakojusta U Beinin sillalla: 500MMK (0,29€)
• Illallinen Shan Ma Ma -ravintolassa: 4750MMK / henkilö (2,76€)
• Tuk-tuk -kyyti päiväksi: 30000MMK (17,44€)
• Lavataksikyyti yhteen suuntaan Mandalayn kukkulalle: 1000MMK (0,58€)
• Pääsymaksu Sutaungpyein pagodiin: 1000MMK (0,58€)

1000MMK (Myanmarin kyat) = n. 0,58€

Tässä vielä kartta, johon ovat merkittyinä kaikki tekstissä mainitut paikat.