Edellinen osa: osa 6: My Sonin temppelit, Seuraava osa: Tilinpäätös

Vietnamin kesälomamatkamme viimeinen kohde oli maan suurin kaupunki Ho Chi Minh City, joka aiemmin tunnettiin nimellä Saigon. Tykkään enemmän tuosta vanhasta nimestä ja siksi kutsun kaupunkia tästä lähtien Saigoniksi.

Matkasimme Saigoniin Da Nangista Vietnam Airlinesin lennolla. Harkitsimme vakavasti myös 16 tunnin junamatkaa, mutta tarjolla olleet vaihtoehdot eivät lopulta kuitenkaan houkutelleet. Olisimme halunneet aiemman yöjunaetapin tapaan oman hytin, mutta Da Nangista etelään päin ei enää ollut tarjolla muuta kuin paikkoja neljän tai kuuden hengen hyteissä.

Saimme matkalla Da Nangin hotelliltamme lentokentälle reissun toisen taksikokemuksen ja tälläkin kertaa meitä yritettiin vedättää. Kuski yritti langettaa maksettavaksemme lentokentän alueelle ajamiseen tarvittavan lipun hinnan, vaikka etukäteen oli sovittu muuta. Kyyti oli Hanoin ongelmataksin tapaan hotellimme järjestämä ja jälleen kerran meitä erikseen neuvottiin olemaan maksamatta enempää kuin sovittu hinta. Jo tuon ohjeistuksen pohjalta osasimme odottaa ongelmia ja siksi otimmekin lähtiessämme hotellin käyntikortin mukaamme. Hanoin tapauksen tavoin tämäkin ongelma selvisi nopeasti, kun kuljettaja sai ensin hetken räyhätä hotellin vastaanottovirkailijalle puhelimessa. En siis näiden kokemusten valossa voi varsinaisesti suositella Vietnamin takseja.

Olimme varanneet etukäteen kuljetuksen Saigonin lentokentältä hotellille Klookin kautta  taksikusetukselta välttyäksemme. Olin kysynyt kuljetusta myös hotellistamme Sanouva Saigonista, mutta päädyimme Klookiin edullisemman hinnan takia. Taksilla matka olisi varmasti sujunut vielä edullisemmin, jos vain olisimme onnistuneet jostain löytämään rehellisen taksikuskin. Netistä lukemani perusteella tämä ei ole ihan triviaalia Saigonin lentokentällä.

Saigonin kaduilla liikkui poikkeuksellisen paljon kengänkorjaajia, kun huomioidaan suurimman osan kaupunkilaisista käyttävän sandaaleja. Tosin eivät nämä työkalupakkia mukanaan kantaneet herrat näyttäneetkään olevan kiinnostuneita palvelemaan paikallisia. Turistin kohdalla palvelualttius kohosi kuitenkin huomattavasti. Näitä herroja tuli parhaimmillaan vastaan kolme sadan metrin matkalla. Lähestymistapa oli aina sama: sormi osoitti kohti kenkiäni ja iloisen naurahduksen jälkeen tarjouduttiin korjaamaan jokin kuvitteellinen ongelma kengässä.

Tiesimme tämän olevan tyypillinen vietnamilainen turistihuijaus, joten kieltäydyin avusta kohteliaasti ja varmuudeksi otin vielä pari askelta kauemmas herra huijarista. Tokihan kenkäni olivat jo ehtineet nähdä kilometrin jos toisenkin, mutta eivät ne nyt oikeasti ihan niin huonossa kunnossa olleet, että tarkkasilmäisinkään korjaaja olisi niistä minkään ilmiselvän vian osannut usean metrin päästä kertavilkaisulla diagnosoida. Kengät tykkäävät siitä, että niillä kävellään.

Kolmen päivän jälkeen olin totaalisen kyllästynyt näihin hohottelijoihin. Jos vielä yksikin kengänkorjaaja olisi tullut nauramaan kengilleni, olisin minä saattanut hyvinkin kertoa oman mielipiteeni herra korjaajan sandaaleista. Syystä tai toisesta emme enää viimeisenä päivänä törmänneet näihin kadulla vaaniviin suutareihin.

Kengänkorjaajat saivat meidät epäluuloisiksi kaikkien meitä lähestyvien paikallisten suhteen. Oman kokemuksemme mukaan kukaan paikallinen ei Kaakkois-Aasiassa lähesty turistia ilman hyvää syytä. Usein tämä syy liittyy haluun päästä käsiksi turistin valuuttavarantoon. Joitain päinvastaisiakin kokemuksia toki on kohdalle osunut, mutta pääosin rahasta noissa tapauksissa on kyse.

Niinpä emme jääneet keskustelemaan sen pidempään niidenkään paikallisten kanssa, jotka kertoivat meille hotellin läheisen aukion keskellä kasvavan banianviikunapuun korkeasta iästä. Puu oli niin hieno, että otin siitä aina ohi kävellessäni kuvan. Ensimmäisellä kerralla ohi kävelevä herra pysähtyi kertomaan meille puun olevan 500 vuotta vanha. Seuraavalla kerralla paikalle sattunut nainen korotti panoksia sadalla vuodella. Mietin vain kuinka vanhaksi tuo puu olisi osoittautunut, jos olisimme viipyneet kaupungissa vielä pidempään.

Liikuimme Saigonissa pääasiassa jalkaisin. Olimme kuulleet paljonkin kauhutarinoita Saigonin liikenteestä, mutta oma kokemuksemme oli toisenlainen. Hanoin totaaliseen kaaokseen verrattuna Saigonissa oli helppo kävellä. Keskustassa oli useissa risteyksissä liikennevaloja ja niitä myös noudatettiin. Myös jalkakäytävät olivat hyvässä kunnossa. Oikeastaan ainoat epämääräiset liikenteen seassa puikkelehtimista vaativat kadunylitykset tapahtuivat metroradan työmaan kohdalla.

Tutustuimme Saigonissa viettämiemme neljän päivän aikana Vietnamin historiaan. Aiemmissa reissun kohteista emme olleet juuri vierailleet sodasta muistuttavissa paikoissa, mutta Saigonissa näitä ei voinut välttää. Aloitimme sota-aiheeseen tutustumisen War Remnants Museumissa, aiemmalta nimeltään USA:n sotarikosten museossa, joka esitteli sodan raakuuksia pääasiassa valokuva-aineiston avulla. Kuvat napalmin polttamista ihmisistä sekä viidakon tuhoamiseksi käytettyjen kasvimyrkkyjen aiheuttamista epämuodostumista eivät sovi herkimmille.

Vierailimme myös nykyisin Vietnamin yhdistymisen palatsiksi tai itsenäisyyden palatsiksi kutsuttavassa rakennuksessa, joka sodan aikana toimi Etelä-Vietnamin läpimädän presidentin majapaikkana. Rakennuksessa on paljon hienoja kokoustiloja ja suuri maanalainen bunkkeri. Palatsin keittiö oli aikansa standardeilla viiden tähden hotellin luokkaa.

Palatsivierailumme aikana kohdalle osui reipas sadekuuro. Vartin verran vettä tuli kuin saavista kaataen. Tämä olikin ainoa näyte, jonka saimme eteläisen Vietnamin sadekaudesta. Sateella ei ollut minkäänlaista ilmaa raikastavaa vaikutusta. Lopun päivää koko kaupunki oli kuin valtava turkkilainen sauna.

Saigonin keskustassa on nähtävillä paljon jäänteitä siirtomaa-ajalta. Ranskalaiset isännät rakensivat kaupungista Indokiinan siirtomaa-alueensa pääkaupunkia. Vaikka siirtomaa-aika ei ollutkaan mikään kovin onnellinen jakso Vietnamin historiassa, ovat aikakauden rakennukset silti upeaa katsottavaa. Niiden lomaan kohoaa tasaisella tahdilla uusia moderneja lasitorneja.

Notre Damen katedraali oli valitettavasti remontissa. Kirkon sisäänkäynnillä oli vartijoita, jotka kertoivat paikan olevan suljettu remontin vuoksi. Jostain syystä sulkeminen ei kuitenkaan koskenut paikallisia. Vartijoiden kehnolla kielitaidolla ei tilannetta selitetty, joten kuvio jäi epäselväksi.

Onneksi aivan kirkon naapurissa sijaitseva postitoimisto oli avoinna. Ihailimme rakennusta niin ulkoa kuin sisältäkin päin. Varsinaisen postitoimiston lisäksi rakennuksen siivistä löytyi kauppakäytävät täynnä matkamuistoja myyviä kojuja.

Vaimoni oli vieraillut Sainogissa lyhykäisesti muutamia vuosia sitten ja hänellä oli tuolta vierailulta muistona muutama valokuva. Yhdessä näistä näkyi hieno siirtomaa-aikainen rakennus, jota emme osanneet nimetä. Kuvan taka-alalla näkyvät kaksi korkeaa lasitornia onnistuimme kuitenkin löytämään ja niiden avulla lopulta myös kuvan rakennus tuli vastaan. Rakennus paljastui Saigonin kaupungintaloksi, joka komeilee postauksen ensimmäisessä kuvassa.

Kaupungintaloa etsiessämme eksyimme ihan vahingossa mielenkiintoiselle kirjakadulle. Tuo autoilta suljettu kadunpätkä näytti aluksi baarikadulta. Saigonin liikenteessä kävelykatu tuntui mukavan rauhalliselta vaihtoehdolta ja siksi lähdimmekin oikaisemaan korttelin toiselle puolelle sitä pitkin. Pian huomasimme kadun olevan baarien sijaan täynnä kirjakauppoja ja kivoja kahviloita. Löytyipä kadun keskeltä paikoilleen parkkeerattu kirjastoautokin. Katu oli kuitenkin toisesta päästään suljettu, joten jouduimme palaamaan samaa tietä takaisin. Kierros ei silti harmittanut, sillä tämä kirjakatu oli todella hauska tuttavuus.

Päätimme viimeisenä kokonaisena Saigonin päivänä käydä katselemassa kaupunkia yläilmoista käsin. Tähän tarkoitukseen sopiva kohde Bitexco Financial Center löytyi vartin kävelymatkan päästä hotellilta. Tämän Vietnamin neljänneksi korkeimman ja Saigonin toiseksi korkeimman rakennuksen huippu kohoaa reilun 260 metrin korkeuteen. Rakennuksen näköalatasanne Saigon Skydeck sijaitsee 49. kerroksessa.

Bitexco Financial Centerin rakennuksen on tarkoitus esittää lootuksen kukkaa. Minusta kuitenkin Lonely Planetin luonnehdinta cd-tornista, johon on isketty tamburiini kiinni, kuulostaa osuvammalta. Tuo tamburiini on helikopterin laskeutumispaikka. Tornista avautuivat todella upeat näkymät joka suuntaan. Saapuessamme paikalle aamupäivällä olimme paikan ainoat vieraat. Näkymiä ihaillessamme torniin oli ehtinyt jo kourallinen muitakin turisteja. Tungoksesta ei kuitenkaan voinut puhua.

Palasimme vielä sota-ajan tunnelmiin puolen päivän retkellä Cu Chin tunneleille. Varasimme retken Klookin kautta. Tarjolla olisi ollut joko edullisempia retkiä yli 15 hengen ryhmissä tai vähän kalliimpia pienryhmäretkiä. Valitsimme poikkeuksellisesti näistä tuon ison ryhmän. Tämä tarkoitti matkaa tunneleille ison bussin kyydissä.

Viidakossa kaupungin ulkopuolella sijaitseva alue on historiansa puolesta todella mielenkiintoinen. Jo ranskalaisia siirtomaaisäntiä vastaan taistellessaan vietnamilaiset olivat rakentaneet käsittämättömän laajan verkoston maanalaisia tunneleita, joita käyttäen sissit pystyivät kulkemaan vihollisten huomaamatta paikasta toiseen ja suorittamaan nopeita yllätyshyökkäyksiä. Todella ahtaat tunnelit kaivettiin maahan ilman betonirakenteita. Maan alta löytyi niin asuintiloja, keittiöitä kuin kokoushuoneitakin. Kulkuaukot oli naamioitu taitavasti. Samoin keittiöiden savut johdettiin nerokkaiden suodattimien läpi huomaamattomasti maan pinnalle. Myös tunneleiden ilmanvaihtoaukot oli piilotettu nerokkaasti.

Retken aikana opas kertoili paljon tunneleiden tekniikasta ja ansoituksesta. Jokainen halukas pääsi kokeilemaan kulkuaukosta ahtautumista sekä kymmenen tai neljänkymmenen metrin matkan kulkemista maan alla. Kulkuaukko oli alkuperäisten kokoinen, mutta turistien kulkemista helpottamaan itse tunnelia oli levennetty reilusti alkuperäisestä. Lisäksi tuolla ensimmäisellä kymmenen metrin pätkällä tunnelia oli korotettu niin, että sitä pitkin pystyi kävelemään pystyssä. Loput kolmekymmentä metriä tunneli oli vain reilun metrin korkuinen.

Näissä ahtaissa tunneleissa Vietkongin sissit puuhailivat kaikenlaista. He muun muassa purkivat maan alla amerikkalaisten pudottamia ja räjähtämättä jääneitä pommeja saadakseen ruutia omiin aseisiinsa. Ammuksen metallikuoren sahaaminen ahtaassa maakuopassa on ollut kirjaimellisesti kuumottavaa puuhaa. Pommia oli viilennettävä vedellä, jotta se ei olisi lämmennyt liikaa ja räjähtänyt kesken sahauksen.

Emme etukäteen arvanneet vierailevamme Saigonissa kaikkiaan kolmessa pienpanimossa. Näin kuitenkin pääsi käymään. Jo Hoi Anissa tutuksi tulleen Pasteur Street Brewing Companyn pääpaikka sijaitsi kivasti kävelymatkan päässä hotelliltamme. Kävimme nauttimassa panimoravintolassa pienet maisteluannokset olutta sekä välipalan alkuillasta.

Parin korttelin päässä Pasteurista sijaitsi mahdollisesti kaupungin tunnetuin pienpanimo Heart of Darkness. Tällaiselle metallimusiikin ystävälle jo pelkkä paikan nimi riitti houkutukseksi. Söimme tämän panimon ravintolassa lounaan ja nautimme parit maisteluannokset olutta. Ruokapaikkana Heart of Darkness oli pikkuisen hintava laatuunsa nähden, mutta oluet olivat hyviä.

Kolmas pienpanimo, East West Brewing Company, löytyi aivan hotellin naapurista. Huomasimme panimon vasta hotellilta ulos kirjauduttuamme. Meillä oli onneksi vielä hetki aikaa ennen matkaa lentokentälle, joten ehdimme pikaiselle maistelukierrokselle myös tämän panimon ravintolaan.

Nämä kaikki kolme pienpanimoa ovat länsimaalaisten perustamia. East Westin ja Pasteur Streetin juuret ovat Amerikassa, Heart of Darkness on puolestaan brittiläistä alkuperää. East Westin perustaja tosin on syntynyt Vietnamissa. Nämä pienpanimot toivat kivaa vaihtelua vietnamilaisille oluille. Paikalliset oluet toki ovat mainioita kumppaneita paikalliselle ruoalle, ja lisäksi ne ovat toki merkittävästi edullisempia kuin pienpanimojen tuotteet. En silti voinut vastustaa kiusausta havaitessani Saigonin pienpanimokulttuurin olevan vahvassa nosteessa.

Neljän päivän Saigonin vierailu oli toisaalta todella kiva, mutta toisaalta olimme sen jälkeen jo täysin valmiita jättämään Vietnamin taaksemme. Turistihuijausten välttely katuja kävellessä oli tehnyt tehtävänsä, Vietnam ei enää tuntunut kovin vieraanvaraiselta. En voi sille mitään, mutta en erityisemmin pidä paikoista, joissa joutuu jatkuvasti olemaan varuillaan välttyäkseen tulemasta huijatuksi. Vien mieluummin rahani muualle. Vastaavaa tunnetta en ole kokenut muissa lähimaissa, vaikka varmasti niissäkin turisti voi joskus tulla huijatuksi.

Kun vielä Saigonin hotellikin oli matkan majapaikoista ehdottomasti tympein, ei laukkujen pakkaaminen aiheuttanut minkäänlaista haikeutta. Lentokenttämatkaan emme edes harkinneet käyttävämme taksia, vaan varasimme kyydin Viatorin kautta. Klookin lentokenttäkuljetukset olivat siltä päivältä jo täynnä.

Näistä kovista sanoista huolimatta pidän matkaamme kokonaisuudessaan onnistuneena. Löysimme Vietnamista paljon kauniita paikkoja ja herkullisia ruokia. Niin mieleen kuin kameran muistikorttillekin tallentui upeita muistoja. Varmasti vielä joskus herää halu palata tutkimaan tätä maata uudemman kerran.

Matkakertomus on nyt kaikkien kohteiden osalta käsitelty. Lopuksi on kuitenkin vielä luvassa katsaus reissun kustannuksiin ja matkalla kertyneisiin käytännön havaintoihin, jotka ovat toivottavasti avuksi muille ensimmäistä kertaa Vietnamiin suuntaaville matkaajille. Näistä kerron siis matkakertomuksen viimeisissä kahdessa osassa.

Joitain hintoja:

  • 2h huone Sanouva Saigonissa (sisältäen aamiaisen): 50,22€ / yö
  • ECO Green Boutique Hotelin järjestämä kyyti lentokentälle: 100 000 dongia (3,88€)
  • Lento Da Nang-Ho Chi Minh City Vietnam Airlinesilla: 121,47€ / henkilö
  • Kuljetus Ho Chi Minh Cityn lentokentältä hotellille Klookin kautta: 15,88€
  • Kuljetus hotellilta Ho Chi Minh Cityn lentokentälle Viatorin kautta: 18,14€
  • Puolen päivän retki Cu Chin tunneleille Klookin kautta: 15,08€ / henkilö
  • Pääsymaksu War Remnants Museumiin: 40 000 dongia / henkilö (1,57€)
  • Pääsymaksu Vietnamin yhdistymisen palatsiin: 65 000 dongia / henkilö (2,54€)
  • Pääsymaksu Saigon Skydeckille: 200 000 dongia / henkilö (7,83€)
  • Oluet ja pikkupurtava Pasteur Street Brewing Companyssa: 110 000 dongia / henkilö (4,30€)
  • Oluet ja lounas Heart of Darknessissa: 436 000 dongia / henkilö (17,06€)
  • Oluet ja pikkupurtava East West Brewing Companyssa: 184 250 dongia / henkilö (7,21€)
  • Lounas Propaganda Cafessa: 222 500 dongia / henkilö (8,71€)
  • Illallinen Soul Burgerissa: 287 500 dongia / henkilö (11,25€)
  • Illallinen Kotossa: 291 500 dongia / henkilö (11,41€)

Seuraavaksi: Tilinpäätös
Takaisin alkuun: Vietnam 2019

4 kommenttia

  1. Jenni / Unelmatrippi 1.9.2019 at 10:01

    Meille jäi aikanaan Vietnamista ihan samanlaiset fiilikset huijausmeiningin takia. Tosi väsyttävää ja ärsyttävää matkailla koko ajan epäluuloisena. Vietnamissa on paljon hienoja paikkoja, mutta jatkuvan vedättämisen takia en välttämättä hinkua takaisin. Eipä sitä silti tiedä, jos joskus tulee mentyä uudelleen.

    Vastaa
    1. Aron 1.9.2019 at 10:22

      Takseja lukuunottamatta tämä epäluuloinen fiilis kasaantui meillä nimenomaan Saigoniin. Ero vaikkapa Myanmariin oli valtava. Matkan alkupuolella pienemmissä paikoissa ja jopa Hanoissa olimme vielä varsin luottavaisin mielin liikkeellä. Kyllähän Vietnamista jäi vielä paljon näkemättä ja moni etukäteen tiedustelemistamme paikoistakin oli pakko pudottaa pois aikataulusyistä. Varmaan tuonne vielä joskus on pakko palata.

      Vastaa
  2. Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 4.9.2019 at 05:30

    Kaakkois-Aasia yleisesti ei ole meistä aivan niitä kiinnostavimpia matkakohteita, mutta Vietnam on yksi poikkeuksista, joka kiinnostaa. Tekstisi Vietnamista ovat mahtavan yksityiskohtaisia, joten pidämme nämä mielessä, kun joskus Vietnamiin lähdemme. Erityisesti reissun ajankohta toi uusia ajatuksia, Vietnamin reissu saattaisikin olla fiksuinta toteuttaa nimenomaan kesällä!

    Vastaa
    1. Aron 4.9.2019 at 08:03

      Kiitos. Toivottavasti Vietnamin matkanne toteutuu pian. Kesän säät ja etenkin rauhallisempi meininki olivat todella positiivisia yllätyksiä. Suosittelen.

      Minä tykkään Kaakkois-Aasiasta kovasti, mutta Vietnam on toistaiseksi vierailemistani maista se vähiten kiinnostava. Myanmar ja Kambodža ovat enemmän omaan makuuni sopivia. Mutta nämähän ovat toki makuasioita.

      Vastaa

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *