Kuten matkakertomuksen edellisestä osasta kävi ilmi, vietimme tällä kerralla paljon aikaa ulkosalla tutustuen Pariisin upeisiin puistoihin. Niiden lisäksi ehdimme kuitenkin tutustua myös moniin muihin kohteisiin. Joukossa oli useita aiemmilta reissuilta tuttuja juttuja, mutta myös joitain ihan uusiakin tuttavuuksia.

Uusia vanhoja kohteita

Kasvitieteellisen puutarhan lisäksi tutustuimme muutamaan muuhunkin meille uuteen kohteeseen, jotka kuitenkin ovat olleet olemassa jo pidempään. Ensimmäinen näistä oli entinen kirkko ja nykyinen museo Panthéon, jota olimme käyneet katsomassa ulkoapäin useammankin kerran. Sisälle emme vain olleet aiemmin kurkistaneet. Joko jono näytti tuskastuttavan pitkältä tai sitten paikka oli osittain remontissa. Pääsymaksun maksaminen vain osittain avoinna olevasta kohteesta ei tuntunut houkuttelevalta. Tällä kertaa moisia esteitä ei ollut. Ostimme liput etukäteen netistä ja ihastelimme niin itse vuonna 1789 valmistunutta rakennusta, sota-aiheista väliaikaista näyttelyä kuin kryptasta löytyviä tunnettujen ranskalaisten viimeisiä leposijojakin. Viime vuoden lopulla Pantheonin kryptaan ensimmäisenä amerikkalaisena päässyt Josephine Baker oli paikan tuorein asukas. Baker oli ehtinyt tätä ennen levätä 46 vuotta ensimmäisessä hautapaikassaan Monacon hautausmaalla.

Panthéonille oli majapaikastamme matkaa kahden ja puolen kilometrin verran. Karttaa katsoessamme löysimme vielä tätäkin lähempää mielenkiintoista nähtävää. Aivan hotellin naapurustosta löytyi upean värikkäiden talojen reunustama pikkukatu Rue Crémieux. Tämän autoliikenteeltä rauhoitetun kadunpätkän olivat monet muutkin turistit löytäneet. Aamupäivällä kadulla ei vielä ollut kuin jokunen kameranulkoiluttaja, mutta iltapäivällä valon osuessa taloihin parhaasta suunnasta oli koko selfiekansa paikalla.

Aivan noiden värikkäiden talojen läheltä löytyi toinen helmi, käytöstä poistetulle rautatiesillalle rakennettu vehreä kävelytie Coulée verte René-Dumon. Tämä New Yorkin High Line Parkin esikuva oli meille ennalta täysin tuntematon, vaikka se oli vanha vitsi jo 22 vuotta sitten ensimmäisen kerran Pariisissa vieraillessamme. En ollut siihen törmännyt edes Ison Omenan vastineesta tietoja netistä kaivellessani. Tyhmyyksissäni jopa luulin New Yorkin High Linea jotenkin uniikiksi paikaksi. Näin se matkailu avartaa. Tällä kerralla kävely rautatiesillalla jäi lyhyeksi, ehkä seuraavalla kerralla kävelemme koko liki viiden kilometrin reitin läpi.

Samalta suunnalta kahden viimeksi mainitun kohteen kanssa löytyi myös Saint-Martinin kanavan Seinenpuoleisin osuus. Olimme aiemmin tutustuneet tämän Bastiljin aukion kohdalla hetkeksi tunneliin sukeltavan kanavan toiseen osuuteen Républiquen aukion pohjoispuolella. Seinen päässä kanavassa näkyi paljon veneitä. Veden yli kurottava teräskaarinen kävelysilta oli kovasti minun mieleeni.

Itse rautatieasema Gare de Lyonkin oli rakennuksena todella kaunis. Tämä siitä huolimatta, että sen kylkeen oli liimattu ruma betoninen hotellinkuvatus. Valitettavasti rautatieaseman upea julkisivu jäi osittain remonttiaitojen taakse piiloon. Kaunis kellotorni ei sentään ollut paketissa.

Ne kaikki klassikot

Uusien kohteiden lisäksi piipahdimme ihailemassa monia tuttuja paikkoja. Jo heti ensimmäisenä iltana kävimme perinteiden velvoittamana syömässä galettet eli suolaiset crepet Latinalaiskorttelin alueella sijaitsevassa Crêperie des Pêcheursissa. Emme löytäneet tuttua sinistä ovea ja pelkäsimme jo hetken paikan menneen nurin. Saimme kuitenkin huokaista helpotuksesta, sillä ravintola oli edelleen olemassa tutulla paikalla. Tumma puinen sisustus oli vain saanut väistyä vaaleiden sävyjen tieltä ja siinä sivussa myös julkisivu oli vaihtanut väriä. Laivamaiset kalusteet ja tärkeimpänä tuttu ruokalista olivat kuitenkin paikoillaan. Niin galettet kuin bretagnelainen siiderikin maistuivat edelleen.

Päädyimme tekemään lähempää tuttavuutta myös Riemukaaren kanssa. Tai oikeastaan Pariisissahan on kolme riemukaarta, joista niitä kahta 1800-luvulla rakennettua kävimme vilkaisemassa lähempää. Piipahdimme pääsiäissunnuntaina iltapäivällä kävelemässä Avenue des Champs-Elysees’lla ja lähdimme liikkeelle aivan sen tunnetuimman Riemukaaren nurkalta. Sinne kun ajeli kätevästi lähiasemaltamme RER-junalla. Aivan ensimmäisellä Pariisin vierailullamme olimme kiivenneet Riemukaaren huipulle maisemia ihailemaan, mutta tällä kertaa tyydyimme katselemaan rakennelmaa katutasosta.

Niin ikään ensimmäiseltä Pariisin vierailultamme tuttu Sacré-Coeurin basilika Montmartren kukkulan huipulla päätyi sekin vierailumme kohdelistalle. Olimme käyneet tuolla ensivisiitillä kiertämässä läpi kirkon sisätilat kupolia lukuun ottamatta, mutta sen jälkeen emme olleet käyneet muuta kuin vilkaisemassa paikkaa ulkoapäin. Tällä kertaa päätimme tehdä visiitin niin kirkon sisäpuolelle kuin kupoliinkin. Ihan turhaan ei Sacré-Coeurin huipulta avautuvia maisemia kehuta yksiksi Pariisin parhaista. Noin 300 kapean portaan nouseminen tuntui muutamaa viikkoa aiemman Pietarinkirkon vastaavan spurtin jälkeen tutulta, joskin Sacré-Coeurin portaat olivat vielä pikkuisen vatikaanilaiskirkon vastaavia ahtaammat.

Latinalaiskorttelissa kävellessämme astuimme hetkeksi toiseen tuttuun pyhäkköön, Saint-Séverinin kirkkoon. Tämä 1200-luvulla rakennettu hämyinen goottilaiskirkko oli ehkä jopa vielä pikkuisen rauhallisempi kuin aiemmilla vierailukerroillamme, joskaan mitään tungosta siellä ei ole ikinä osunut kohdalle. Muita ihmisiä oli paikalla yhden käden sormin laskettava määrä ja päätinkin hyödyntää tämän mainion tilaisuuden kirkon sisätilojen valokuvaamiseen.

Pariisin upea kaupungintalo Hôtel de Ville houkutteli meidät luokseen jälleen kerran. Nyt piipahdimme myös rakennuksen pohjoiskulmalta löytyvässä turisti-infossa, jonka yhteydessä oli myös matkamuistomyymälä. Pääsinpä itsekin toimimaan turistien apuna rakennuksen julkisivun yksityiskohtia valokuvatessani. Kaksi jenkkirouvaa tuli kohteliaasti kysymään, sattuisinko tietämään mikä rakennus on kyseessä. Olin juuri hetkeä aiemmin kerrannut matkaopaskirjasta kaupungintalon faktat, joten minulla oli hyvin muistissani muutamia knoppeja rouville jaettavaksi. Tosin puhuin itseni vähän pussiin kertoessani julkisivun veistosten esittävän paikallisia mahtihenkilöitä. Rouvat tietysti kysyivät, ketä tuossa joukossa oli edustettuna, mihin minulla ei ollut heittää yhtään nimeä.

Kaupungintalolta jatkoimme matkaamme läheiselle nykytaiteenmuseo Centre Pompidoulle. Itse museo ei meitä varsinaisesti vetänyt puoleensa, vaan halusimme vilkaista sen nurkalta löytyvää vinkeän vinksahtanutta suihkulähdettä Fontaine Stravinskya. Se oli edellisellä vierailullamme kylmän talvisään takia pois käytöstä ja näytti tyhjennettynä varsin surkealta. Valitettavasti allas oli ihan yhtä tyhjä edelleen. Myöhemmin netistä asiaa tutkiessamme saimme selville, että suihkulähde oli remontissa ja sen olisi tarkoitus olla käytössä jälleen keväällä 2023.

Reissun loppupuolella teimme lyhyen aamupäivävierailun Amelié-elokuvasta tutulle Rue Mouffetardille. Tällä viidennen kaupunginosan kävelykadulla on muutaman korttelin matkalla useita eri ruokatarvikkeisiin erikoistuneita kauppoja. Tarvitsit sitten tuoreita mereneläviä, viinejä tai juustoja, on Rue Mouffetard oikea osoite. Kyse ei ole varsinaisesta ruokatorista, joksi tätä katua usein kutsutaan, vaan vain useista kadun varrella lähekkäin toimivista kaupoista. Erehdys on helppo ymmärtää, paikan päällä tunnelma kun on kovin torimainen. Paras vierailuaika oli juuri aamupäivä, sillä silloin kaikki kaupat olivat avoinna. Muina aikoina vierailevia varten kadun varrella on myös useita kahviloita ja ravintoloita.

Yksi pariisilaisista jutuista ehkä kaikista pariisilaisin ovat Seinen rantojen kirjakojut. Seineä on näiden kojujen takia kutsuttu maailman ainoaksi kahden kirjahyllyn välissä virtaavaksi joeksi. Meille ei oikein koskaan ole valjennut, mihin aikaan päivästä kirjakojut ovat avoinna, eikä se selvinnyt vieläkään. Onneksi aivan reissun lopussa kuitenkin osuimme niiden kohdalle oikeaan aikaan. Näiden alunperin käytettyjä kirjoja myyneiden kojujen perinne juontaa juurensa 1600-luvulle asti. Aluksi markkinaosuuttaan puolustavien kirjakauppojen vastustus oli kovaa, mutta lopulta kojut saivat virallisen siunauksen toiminnalleen nykyisillä paikoillaan 1800-luvun puolivälissä. Kojut ovat nykyisin Unescon suojeluksessa yhdessä keskeisten Seinen rannan rakennusten kanssa.

Myyntipaikat ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle, mutta nykyisin tämäkin perinne on vaarassa kadota. Useat kojut ovat vaihtaneet ainakin osittain käytetyistä kirjoista ja lehdistä postikortteihin ja muihin matkamuistoihin. Yritämme jokaisella Pariisin vierailullamme tukea tätä yritystoimintaa edes pienellä summalla ja ostaa vähäiset matkamuistomme Seinen varren kojuista. Näin teimme myös tällä kerralla.

---

Eivätkä ne kohteet vielä tähän loppuneet. Pariisin vierailu ei näet olisi mitään ilman maailman parasta jäätelöä. Tällä kertaa sen lähde oli vieläpä lähempänä kuin koskaan. Jäätelön perässä hyppelimme saarelta toiselle ja lisäksi eksyimme retkeilemään Pariisin tavarataloihin. Nämä seikkailut odottavat kuitenkin vasta tarinan seuraavassa osassa.

Tekstissä mainitut paikat löytyvät alla näkyvästä kartasta.