Puolitoista viikkoa Kalifornian puolella kierreltyämme lähdimme San Diegosta käsin matkaan kohti itää ja Arizonaa. Tällä kertaa tuon huimia maisemia pullollaan olevan osavaltion kierrokseemme ei kuulunut niitä kaikista huimimpia maisemia. Vaan tylsää ei ollut nytkään. Mukaan mahtui jo edelliseltä reissulta tuttuja kohteita sekä joitain ihan uusiakin juttuja.

Automatka interstatea 8 pitkin tarjosi yllättävän monipuolisia maisemia. Pääosin tienoo oli hyvin kuivaa ja karua, mutta tälläkin sektorilla on näköjään paljon vaihtelun mahdollisuuksia. Autiomaa oli ajoittain kallioista, ajoittain pelkkiä silmänkantamattomiin jatkuvia hiekkadyynejä. Myös monenlaisia näiden välimuotoja erilaisilla kitukasvuisilla puskankäkkäröillä kuorrutettuina löytyi. Jouduimmepa välillä väistelemään tien yli kovassa tuulessa pyörähteleviä arokierijöitäkin. Parhaimmat näistä olivat halkaisijaltaan ihan reilusti auton rengasta isompia.

Voihan Yuma

Ennen Arizonan puolelle saapumistamme pysähdyimme lyhyelle huoltotauolle Calexicon pikkukaupunkiin aivan Meksikon rajalle. Poistuimme tätä varten hetkeksi moottoritieltä ja ajelimme pykälän pienempää raittia numero 98 pitkin. Calexico on kasvanut kiinni niin maantieteellisesti kuin taloudellisestikin rajan takana sijaitsevaan paljon isompaan Mexicalin kaupunkiin. Teimme pienen poikkeaman reitiltämme lähemmäs rajaa, jossa korkea teräsaita erotti nämä kaksi kaupunkia, ja maata, toisistaan. Taloudelliset yhteydet näkyivät ainakin siinä, että tien päällä körötteli useita meksikolaisia työläisiä pelloille kuljettavia busseja bajamajakärryt perässään. Muun muassa tämä näky tuli mieleeni lukiessani muutama päivä myöhemmin ravintolalaskun alareunaan printatun tekstin. Siinä kerrottiin maahanmuuttajien tekevän Amerikasta suuren, hehän juuri valmistivat ja tarjoilivat ateriannekin.

Lähempänä osavaltioiden rajaa huomiomme kiinnitti moottoritien varrella kaupunkiin saapumisesta kertova kyltti. Kyseinen kaupunki oli Felicity, jonka asukasluku oli kyltin mukaan kokonaista kaksi. Tämä oli siis ihan sellainen iso virallinen liikennemerkki. Tien vastapuolella näkyi mäen harjalla kirkko, ja lähempänä tietä suuri kyltti julisti paikan olevan maailman virallinen keskipiste. Netistä myöhemmin tutkimalla sain selville, että Felicity tosiaan on kahden hengen kaupunki, jonka asukkaina on yksi pariskunta. Mies toimii pormestarina ja tykkää rakennella kaikenlaista, kuten nyt vaikka sen kirkon siinä mäellä ja sen vierelle pienen pyramidin. Piirikunnan joku lautakunta oli päättänyt julistaa tuon pyramidin maailman viralliseksi keskipisteeksi. Mitähän tuo jengi oikein vetää tuolla?

Nukuimme ensimmäisen yömme Arizonan puolella Yumassa, joka sijaitsee Coloradojoen varrella osavaltion lounaisessa nurkassa. Yuman kohdalla myös Arizonan ja Kalifornian rajalinjana toimiva joki on patoamisen vuoksi ehtinyt kutistua noille tienoille ehtiessään kohtalaisen pieneksi puroksi. Hotellimme sijaitsi aivan joen varrella, mikä teki ajan arvioinnin haastavaksi. Kalifornia ja Arizona kun ovat eri aikavyöhykkeillä ja rajan läheisyyden takia kännykkä ei osannut päättää kumman aikavyöhykkeen puolella olimme. Tuntui kuin kello olisi hyppinyt aikavyöhykkeiden välillä muutaman minuutin välein. Minun oli pakko vaihtaa kännykän asetuksista aikavyöhykkeen automaattinen päättely pois päältä.

Yuma valikoitui yöpymispaikaksi ensisijaisesti sijaintinsa perusteella. Se oli suurin kaupunki suunnilleen San Diegon ja Tucsonin puolivälissä. Toisaalta Yumassa oli myös lähemmin tarkasteltuna mielenkiintoista nähtävää. Sittemmin museoitu Arizonan territorion vankila sijaitsee juuri Yumassa. Paikassa on kuvattu joitain lännenelokuvia ja se mainitaan myös vähän ennen reissua Netflixistä katsomassamme Coenin veljesten mainiossa villinlännen episodielokuvassa The Ballad of Buster Scruggs. Yhdessä elokuvan tarinoista epäonninen pankkirosvo saapuu pahoin aikein New Mexicon Tucumcarissa sijaitsevaan pankkikonttoriin. Hän kysyy viattomasti pankkivirkailijalta pankkiin kohdistuneista ryöstöyrityksistä. Virkailija kertoo kahdesta tapauksesta, joista toisessa ryöstöä yrittänyt henkilö tuli ammutuksi, ja toisessa rosmo napattiin kiinni ja istuu parhaillaan Yumassa. Suosittelen katsomaan elokuvan. Tarinat ovat karuja, mutta veljesten tyylille uskollisesti mustaa huumoriakin löytyy.

Vankilamuseo sulkeutui jo iltaviideltä, vain muutama tunti Yumaan saapumisemme jälkeen, joten kello oli ihan oikeasti tärkeää saada oikeaan aikaan. Ehdimme paikalle majoittumisen ja lounaan jälkeen vähän reilua tuntia ennen paikan sulkeutumista. Kierros meni osittain pikakelaukseksi, mutta pääosin ehdimme tutustua vankilaan tuossa ajassa ihan mainiosti. Henkilökunta ohjeisti meille viimetipassa saapuneille järkevimmän kiertojärjestyksen, osa museosta kun sulkeutui muita aikaisemmin.

Tutustuimme ahtaisiin vankiselleihin, joista vain pieni osa on jäljellä. Joen ylittävän maantiesillan rakentamisen yhteydessä suurin osa tuolloin jo tyhjillään olleesta vankilasta purettiin. Sitä ennen vankila oli ehtinyt palvella myös paikallisen lukion tiloina. Näiden aikojen muistona Yuman lukion urheilujoukkue kulkee edelleen nimellä Yuman Kriminaalit.

Sellien lisäksi museoon kuului esineistöstä ja valokuvista koostuva näyttely. Arizonan territorio oli 1800-luvulla todellista villiä länttä ja vankilassa olikin virunut monenlaista väkeä pyssysankareista lähtien. Museon infotauluissa esiteltiin muutamia erikoisempia tapauksia. Joukossa oli myös joitain naisia, joiden rikokset olivat melkoisen raakoja. Toki sekaan mahtui myös pienemmistä rikkeistä tuomittuja. Moderni tekniikka saapui vankilaan kameran muodossa ja siten aivan alkuaikoja lukuun ottamatta kaikista vangeista otettiin valokuvat. Kuvaa varten vanki istutettiin vinottain peilin viereen niin, että kasvot näkyivät samassa kuvassa sekä edestä että sivulta katsottuina. Museossa oli tarjolla tarvittava rekvisiitta oman vankikuvan ottamista varten.

Tucsonin kaktukset

Seuraavaksi siirryimme varsinaiseen Arizonan pääkohteeseemme Tucsoniin. Tämä kaupunki oli jo edellisen Arizonaan suuntautuneen matkamme suunnitelmissa mukana, mutta pudotimme sen pois aivan viime metreillä. Tuolloin ratkaisu tuntui ihan oikealta, mutta päätimme silti tällä kertaa käydä paikkaa vilkaisemassa.

Pysähdyimme matkalla Yumasta Tucsoniin tankkaamaan autoa Datelandin kohdalla. Tämän taatelipuiden viljelyyn keskittyneen piskuisen kaupungin huoltoasemalla mainostettiin maailmankuulua taatelipirtelöä. Jotenkin tämä herkku oli jäänyt meiltä suuresta maineestaan huolimatta ihan tyystin paitsioon. Pakkohan sitä oli siis maistaa. Nappasin pienen pirtelön mukaani polttoainetta maksamassa käydessäni ja ryystimme sitä matkan edetessä. Kieltämättä hyväähän se oli. Jäätelön seassa oli pieniä taatelinpaloja, jotka olivat tämän tästä vähällä tukkia pillin. Tästä pienestä käytännön pulmasta huolimatta herkku oli ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Tucsoniin meidät, kuten varmaan aika monen muunkin turistin, toivat valtavat saguarokaktukset, joille omistettu Saguaron kansallispuisto sijaitsee kaupungin länsi- ja itäpuolella. Saavuttuamme perille ja asetuttuamme taloksi tulevan yön majapaikkaamme, päätimme tutustua kaupungin keskustaan. Olin lukenut netistä ja Lonely Planetista 4. kadun historiallisen korttelin olevan viihtyisä alue, jossa on ravintoloita ja kahviloita. Todellisuudessa alue osoittautui tylsäksi, eikä siellä ollut oikein muuta kuin baareja. Kenties alue onkin enemmän yliopisto-opiskelijoiden illanviettopaikka. Iltapäivä tuhraantui ihan turhaan tuohon kierrokseen, olisimme voineet käyttää senkin ajan paremmin kiertelemällä kansallispuistossa. Ainoa kiva juttu 4. kadun alueella olivat muutamat suuret seinämaalaukset.

Tucsonissa olisi ollut muitakin vierailemisen arvoisia kohteita, mutta valitettavasti meidän aikamme oli hyvin rajallinen. Mikäli vielä päädymme kaupunkiin uudemman kerran, jätämme keskustan suosiolla rauhaan ja kierrämme enemmän reuna-alueita. Tucson tuli muuten vastaan ennen reissua äänikirjana teosta Tähtitiedettä kiireisille kuunnellessani. Siinä mainittiin Tucsonin lähistöllä sijaitsevat observatoriot sekä niiden takia kaupungissa ensimmäisenä maailmassa käyttöön otetut mahdollisimman vähän valosaastetta aiheuttavat katuvalot. Valitettavasti en muistanut paikan päällä kiinnittää katuvaloihin sen kummempaa huomiota.

Saguarot jäivät siis seuraavaan aamupäivään. Jälkeenpäin ajatellen meidän olisi kannattanut varata Tucsoniin toinenkin yö, sillä tuo lyhyt kierroksemme Saguaron kansallispuistossa oli yksi koko matkan mielenkiintoisimmista rasteista. Sää oli aurinkoinen, mutta silti varsin viileä. Lämpötila oli noin kymmenen asteen tienoilla ja navakka tuuli puhalsi todella kylmästi. Maksoimme kansallispuiston infopisteellä pääsymaksun, joka oli $25 autokunnalta. Katsoimme samalla lyhyen esittelyvideon ja kuuntelimme oppaan vetämän esitelmän puiston ekosysteemistä. Nämä olivat erittäin valaisevia, suosittelen vahvasti. Samalla selvisi miten saguaro lausutaan (suunnilleen suaro).

Noita kaktuksia olisi voinut ehdottomasti jäädä ihmettelemään vaikka useammaksikin päiväksi. Erityisesti vaimoa ei meinannut saada pois kansallispuistosta millään. Vaan eipä voinut mitään, moottoritie ei ollut talvella kuuma, mutta se kutsui meitä kuitenkin.

Julistamme hotellihuoneen käyttöönotetuksi

Tucsonin jälkeen matkamme jatkui Phoenixiin, jonne majoituimme kahdeksi yöksi. Olemme vierailleet kaupungissa kerran aiemminkin ja tuolloin hyväksi osoittautunut keskustassa sijaitseva Sheraton kelpasi majapaikaksi tälläkin kertaa. Kyseessä toki on persoonaton ketjuhotelli, mutta meidän kokemuksemme mukaan sellaiset usein ovat yöunien kannalta hyviä vaihtoehtoja. Ja nukkuminenhan on hotellihuoneen ykköstarkoitus.

Tällä kertaa hotellissa oli meneillään remontti, jonka johdosta pääaula oli poissa käytöstä ja vastaanotto sijaitsi toisessa kerroksessa. Suurin osa huoneista oli jo saatu remontoitua, myös meidän huoneemme. Emme tosin arvanneet olevamme sen ensimmäiset asukkaat remontin jälkeen.

Koko kerros tuoksui uudelta ja itse huoneessa kaikki osoittautui pakasta vedetyksi, paitsi parhaat päivänsä nähnyt silityslauta. Turvaboksin asentaminen oli jopa jäänyt vähän puolitiehen. Ei tartte auttaa, tuumin, ja irrotin lootan oven paikalleen lukitsevan stopparin sekä pariston kontaktin estävän muoviliuskan, ja näiden toimenpiteiden myötä hotellihuone tuli julistettua käyttöönotetuksi.

Talokierrokselle vaikka väkisin 

Halusimme vierailla Phoenixissa jossain historiallisessa rakennuksessa. Tämä osoittautui hyvin haastavaksi, mutta emme luovuttaneet. Joko opastetulle kierrokselle ilmoittautuminen ei onnistunut ulkomaalaisella luottokortilla tai sitten kierroksia ei vierailuajankohtanamme ollut tarjolla lainkaan. Onneksi vaihtoehtoja kuitenkin löytyi useampia ja lopulta tärppäsi.

Tämä pakkomielle historiallisia rakennuksia kohtaan saattaa kuulostaa hieman hassulta, joten lienee syytä kelata ajassa taaksepäin ajatuksen lähteille. Alkuperäinen idea talovierailusta syntyi vuoden 2019 uusien maailmanperintökohteiden listaa lukiessani. Bongasin listalta arkkitehti Frank Lloyd Wrightin kotitalo Taliesin Westin, joka oli päässyt maailmanperintöluetteloon yhdessä muutaman muun hänen suunnittelemansa rakennuksen kanssa. Joukossa on tämän nykyisin arkkitehtuurikouluna toimivan Phoenixin talon lisäksi mm. New Yorkin Guggenheimin museo. Taliesin Westin nettisivut olivat hyvin epäinformatiiviset ja niinpä vasta varausta seuraavalle päivälle tehdessäni tajusin, ettei talossa ollut enää mitään aktiviteetteja tarjolla koko loppuvuoden aikana.

Korvaavaksi kohteeksi löysimme netistä purukumimiljonääri Wrigleyn kotikartanon. Paikka vaikutti hyvin mielenkiintoiselta. Opastettuja kierroksia olisi ollut tarjolla aamupäivän mittaan useampiakin, mutta tämän talon kohdalla seinä nousi pystyyn varausprosessin yhteydessä. Luottokortin validius tarkistettiin jenkkityyliin osoitteen avulla, mikä ei suomalaisen kortin tapauksessa koskaan toimi. Asia olisi varmaan ollut selvitettävissä sähköpostin välityksellä, mutta saman päivän varauksen tapauksessa tähän ei enää ollut aikaa. Talo sijaitsi sen verran syrjässä, ettei mielemme myöskään tehnyt lähteä kokeilemaan onneamme vapaiden paikkojen toivossa.

Onneksi vaihtoehdot eivät jääneet tähän. Aivan lyhyen kävelymatkan päästä hotelliltamme löytyi Rossonin talomuseo osana historiallista keskustakorttelia Heritage Squarea. 1800-luvun lopun viktoriaaninen tornitalo näytti kivalta ja opastettu kierroskin oli vain kymmenen taalan hintainen. Etenkin Wrightin talon kierrosten hurjiin hintoihin verrattuna tuo tuntui suorastaan ilmaiselta. Emme jääneet märehtimään asiaa sen enempää, vaan jalkauduimme saman tien kaupungille kohti perinnekorttelia.

Kierros hienossa vanhassa talossa oli lopulta todellinen helmi. Kierroksen vetänyt eläkeläisrouva tunsi talon läpikotaisin ja meidän kanssamme taloa kiersi viiden paikallisen niin ikään jo työuransa tehneen rouvan porukka. Kierros tarjosi samalla lyhyen kertauksen Phoenixin kaupungin alkuaikoihin, sillä talon rakennuttanut lääkäri Rosson toimi myös tämän tuolloin noin 2500 asukkaan kaupungin pormestarina. Talo on vuosien saatossa kokenut kovia, mutta se on saatu hienosti entisöityä alkuaikojensa loistoon. Irtaimisto on sieltä täältä kokoon kerättyä, mutta edustaa silti hienosti aikakautta. Eri huoneet ilmentävät talossa asuneita eri perheitä. Joulukoristeitakaan ei oltu unohdettu.

Historian lisäksi tutustuimme myös Arizonan nykypäivään. Hotellin aamiaisella oli tarjolla luettavaksi paikallislehti Arizona Republic, jonka sivuilta löytyi mielenkiintoinen juttusarja osavaltiota vaivaavasta kuivuudesta. Monien pikkukaupunkien asukkaiden kaivot ovat käyneet liian mataliksi pohjaveden tasojen laskiessa. Autiomaassa ei toki vettä ole ylenpalttisesti muutenkaan, mutta asiaa pahentavat entisestään Arizonassa hyörivät arabi- ja kiinalaisfirmat, jotka viljelevät heinää ja muita tuotteita kotimaihinsa laivattavaksi. Monilla alueilla Arizonassa pohjaveden pumppaamista ei säännellä mitenkään ja nämä yritykset käyttävät tätä härskisti hyväkseen. Ne poraavat todella syviä kaivoja ja pumppaavat surutta valtavia määriä vettä viljelmilleen. Seurauksena pohjavesi hupenee nopeammin kuin se ehtii uusiutua. Tästä seuraa kuivuutta ja myös maanpinnan vajoamista. Eivät ne markkinat ihan kokonaan ilman sääntelyä näytä toimivan markkinatalouden mallimaassakaan.

Reitin varrella kaikenlaista ja ei mitään

Matkamme jatkui pohjoiseen kohti Kingmania tietä 93 pitkin. Olimme ajaneet tätä tietä jo aiemmin pariinkin otteeseen Kingmanista Las Vegasiin. Tämä Kingmanin eteläpuolinen osuus oli meille kuitenkin ihan uutta tienoota. Meillä oli muutamia Lonely Planetista ja Googlen kartasta katsottuja tärppejä valittuina pysähdyspaikoiksi reitin varrella. Kohteet eivät vaikuttaneet paperilla kummoisilta, mutta siitä huolimatta reitti osoittautui todella kivaksi.

Pidimme lounastauon länkkärikylä Wickenburgissa, josta tie 93 saa alkunsa. Kaupungin keskusta oli todella hauskan näköinen, joskaan joulukoristeet eivät oikein näyttäneet sopivan villinlännen meininkiin. Yhdestä ravintolasta olisi saanut alennusta, jos buutseissa olisi sattunut olemaan kannukset. Vaatekauppakin myi erityisesti karjataloushommiin sopiva pukimia. Tämä kertonee paikan meiningistä.

Wickenburgin ykkösnähtävyys oli vankilapuu, jonka viereen oli laitettu nukke vankia esittämään. Vankien kytkeminen puihin oli ihan normaali käytäntö Arizonan territoriossa 1800-luvulla, pikkukaupungeissa kun ei välttämättä ollut putkaa tarjolla. Konstit on monet.

Emme olleet lainkaan varautuneet tien 93 varrella tarjoutuvien maisemien tarjoamiin yllätyksiin. Arvelin tämän olevan matkamme tylsin siirtymäetappi, mutta totuus oli tyystin toisenlainen. Aluksi tien varret olivat täynnä saguaroja, mutta hieman myöhemmin niiden sekaan alkoi ilmestyä satunnaisia joosuanjukkia (eng. joshua tree). Kuvittelin näitä löytyvän vain Kaliforniasta Joshua Treen kansallispuiston lähistöltä. Pian meille kuitenkin selvisi, että myös Arizonassa on oma joosuanjukkametsänsä. Reittimme kulki juuri tämän alueen reunan läpi. Näitä hauskan näköisiä puita sai bongailla pitkän matkaa, kunnes lopulta saguarot jälleen valtasivat maiseman. Kaktukset jatkuivat miltei Kingmanin rajoille saakka.

Pysähdyimme matkalla pikaisesti Googlen karttaan merkityssä paikassa nimeltään Nothing. Tämä usein omituisennimisten paikkojen listoille nouseva nykyisin asumaton kaupunki oli joskus parhaimpina päivinään neljän ihmisen koti. Kieli poskessa nimetyn kaupungin tervetulokyltissä luki Wikipedian mukaan aikoinaan seuraava teksti:

The staunch citizens of Nothing are full of Hope, Faith, and Believe in the work ethic. Thru-the-years-these dedicated people had faith in Nothing, hoped for Nothing, worked at Nothing, for Nothing.

En nyt lähde tätä sanaleikkiä suomentamaan, koska en sen hauskuutta kuitenkaan onnistu prosessissa säilyttämään. Valitettavasti paikalla ei ollut enää pystyssä tuota tervetulokylttiä eikä mitään muutakaan, paitsi hylätty pieni rakennus sekä haalistunut kaupungin nimeä kantava kyltti. Paikka on siis todellakin nimensä mukainen. Tulipa tämäkin pieni ihme kuitenkin nähtyä.

Vanhan valtien kutsun jo kuulen

Tie 93 vei meidät lopulta jo edelliseltä roadtripiltä tuttuun Kingmanin kaupunkiin vanhan valtatien 66 varrelle. Edellisen vierailun jälkeen jatkoimme matkaamme Las Vegasiin ohittaen suurimman osan Kalifornian Route 66 -osuudesta, mutta tällä kertaa tarkoituksenamme oli kartoittaa tuo väliin jäänyt tieosuus pysähtyen matkalla kolmeen eri pikkukaupunkiin. Phoenixissa majaillessamme tarkastelimme kuitenkin tulevaa reittiä ja teimme pieniä hienosäätöjä. Päätimme pidentää päivätaipaleita ja pudottaa kaksi noista kolmesta pysähdyksestä pois kokonaan. Näin ainoaksi Kingmanin jälkeiseksi yöpaikaksi Route 66 -reitin varrella jäi Barstow ja aiemman suunnitelman mukaiset yöpymiset Needlesissa ja Victorvillessä jäivät pois.

Vaikka tämän kertainen Route 66 -seikkailumme typistyikin alkuperäistä suunnitelmaa lyhyemmäksi, ansaitsee se silti oman osansa tähän matkakertomukseen. Seuraavasta osasta voit lukea, miltä Needles ja Victorville näyttivät, ja olisiko niihin sittenkin kannattanut jäädä yöksi. Samalla selviää, löytyykö näiden paikkojen väliltä muutakin kuin autiomaata.

Alla näkyvään karttaan olen merkinnyt ajamamme reitin San Diegosta aina Kingmaniin asti. Karttaan on myös merkitty tekstissä mainitut paikat.