Ovet on lukossa / ikkunat tukossa / ja piipun päällä on hattu / ei oo ketään kotona

Don Huonot: Mustat Linnut

Nämä laulunsanat tulevat mieleen hylättyjä taloja katsellessa. Näissä taloissa on jotain tavattoman surullista. Silti ne ovat samalla jollain tavoin kiehtovia. Kenties on olemassa jokin raja, jonka jälkeen rähjäinen rumuus muuttuukin kauneudeksi.

Route 66 oli aikoinaan pääväylä, jota pitkin ihmiset matkustivat länteen. 1930-luvun suuren laman aikana tiellä matkusti tuhansia ja tuhansia perheitä vähä omaisuus autoihinsa pakattuina. Päämääränä heillä oli luvattu maa Kalifornia, unelmana turvattu toimeentulo. Valitettavasti harvan unelma toteutui. Huomattavasti useampi löysi itsensä virallisista tai epävirallisista leireistä kaupunkien laidoilta.

Toisen maailmansodan aikana Route 66 oli tärkeässä asemassa sotilaita mantereen laidalta toiselle siirrettäessä. Sodan jälkeisinä vuosina autojen määrä lisääntyi ja ihmiset olivat liikkeellä enemmän kuin koskaan. Liikennettä tiellä 66 riitti. Tie ikuistettiin myös moniin lauluihin, kuten (Get Your Kicks on) Route 66, joka on parhaiten tunnettu Nat King Colen esittämänä versiona vuodelta 1946.

1950-luvun puolivälissä uuden nopeamman tieverkon rakentaminen aloitettiin. Tarkoituksena oli korvata vanhat hitaat väylät, kuten Route 66, kaupungit ohittavilla isoilla moottoriteillä. Samaan aikaan keskiluokka vaurastui ja automatkailu oli edelleen suosittua. Television Route 66 -sarja houkutteli ihmisiä jälleen tien päälle. Monet perheet viettivät lyhyen kesälomansa autossa matkalla Chicagosta Los Angelesiin tai toisin päin. Matka oli pitkä ja aikaa vähän. Siksi päivätaipaleet venyivät pitkiksi ja suurin osa ajasta kului autossa istuen.

Kenties elämänmeno on sittemmin käynyt niin kiireiseksi, ettei tällainen hidas matkanteko enää kiinnosta. Kiire on myös syyllinen siihen, että valtatien 66 varrelta löytyy paljon hylättyjä taloja ja kokonaisia aavekaupunkeja.

Kiire pakotti rakentamaan isompia ja suorempia tietä, joita pitkin voi ajaa pysähtymättä liikennevaloihin. Kiire pakotti kasvattamaan autojen polttoainetankkeja, jotta jokaisessa kylässä ei tarvitse pysähtyä tankkaamaan. Kiire vei asiakkaat pikkukaupunkien huoltoasemilta ja ravintoloista. Kiire pakotti ihmiset hylkäämään kotinsa ja muuttamaan isoihin kaupunkeihin.

”Suurin osa Route 66 -turisteista on eurooppalaisia. Myös joitain aasialaisia näkyy. Amerikkalaiset eivät näitä matkoja enää harrasta.”

Route 66 on palanen jotain jo menetettyä, jotain josta aika on ajanut ohi. Kaupungit tien varrella ovat hiljaisia. Tyhjien talojen vastapainoksi on trailer parkeja, joissa ihmiset asuvat siirrettävissä kodeissaan. Tienvarren aikoinaan legendaariset nähtävyydet ovat käyneet vanhanaikaisiksi, ne eivät enää pärjää taistelussa kiireisten ihmisten vapaa-ajasta.

Motellit eivät enää houkuttele ihmisiä yöpymään. Osa yritti vielä pyristellä vääjäämätöntä vastaan takertuen epätoivoisesti viimeisiin rippeisiin kadotetusta suuruudesta. Kunnes lopulta nekin joutuivat luovuttamaan.

Lohduttomimpia ovat paikat, joissa ei ole jäljellä enää ketään. Tällainen on Glenrio Texasin ja New Mexicon rajalla. Se ainoa kaupungin läpi kulkeva katu on hiljentynyt lopullisesti, taustalta kuuluu interstaten liikenteen humina. Talojen ikkunat on rikottu ja liikennemerkeissä on luodinreikiä.

Aidossa aavekaupungissa ei ole mitään disneymäistä, kukaan ei myy pääsylippuja eikä syötävää. Kun autiotalot loppuvat, jatkuu Route 66 hiekkatienä New Mexicon puolelle. Disneymäisemmän aavekaupungin makuun voi päästä Calicossa Kaliforniassa. Siellä on tarjolla syötävää ja sen pääsymaksunkin joutuu maksamaan.

Aivan kaikissa kaupungeissa tilanne ei onneksi ole yhtä lohduton kuin Glenriossa. Kaikki väki ei ole muuttanut pois. Eivätkä aivan kaikki turhaksi käyneet talotkaan ole hylättyjä. Monessa kaupungissa vanhoja huoltoasemia on entisöity ja ne toimivat nykyisin Route 66 -museoina tai vähintään matkamuistomyymälöinä. Myös monia paremmista ajoista kertovia vanhoja mainoksia on kunnostettu. Reippaat vapaaehtoiset neuvovat ja viihdyttävät turisteja. Miltei kaikki heistä näyttivät olevan eläkeläisiä.

”Moni amerikkalainen haaveilee edelleen Route 66 -matkasta. Kenelläkään ei vain ole enää aikaa tehdä sitä.”

Pienoinen melankolia ja alavire osuvat suomalaiseen sieluun kuin Kaurismäen elokuva konsanaan. Route 66 kuitenkin alkaa maan kolmanneksi suurimmasta kaupungista, päättyy toiseksi suurimpaan ja välillekin mahtuu suurkaupunkeja, joissa melankolia ei ole päässyt voitolle. Silti näitä hiljaisia pikkukaupunkeja on paljon. Tämä vaihtelu antaa tielle rytmin, sen draaman kaaren, jota jokainen hyvä tarina tarvitsee. Jokainen seikkailija luo tällä tiellä matkatessaan oman tarinansa omien valintojensa pohjalta. Millainen olisi sinun tarinasi?

Muut kirjoitukset aiheesta Route 66: