Italian automatkamme muuttui automatkaksi vasta toisesta kohteestamme Firenzestä eteenpäin jatkaessamme. Matka kävi kapeaa ja joka suuntaan kiemurtelevaa maalaistietä pitkin läpi chiantin viinialueen kohti eteläisen Toscanan kukkulakaupunki Montalcinoa. Viinialue vaihtui loppumatkasta chiantista brunelloon. Ainoastaan Montalcinon alueella valmistettava Brunello di Montalcino on yksi Italian parhaista punaviineistä ja varmasti valtaosalle turisteista se tärkein syy saapua kaupunkiin.

Menopelinä meillä oli Sixtiltä vuokrattu automaattivaihteinen pikku-Audi. Tämä oli ensimmäinen ajokokemukseni Audilla ja aluksi olinkin hieman epävarma, kyseisen merkkiset autot kun näyttävät poukkoilevan liikenteessä päättömän näköisesti ja nopeusrajoituksista piittaamatta kuin kuljettajiensa kontrollista karanneina. Vilkkujakaan niissä ei tunnu olevan. Huoli oli kuitenkin turha, sillä tämä Audi ohjautui ihan tahtoni mukaan ja suuntamerkitkin osuivat kohdalleen. Kun vauhdinkin sain pysymään nopeusrajoitusten mukaisena, ihan niin kuin liikenteessä tapana on, jouduin toteamaan ettei autossa itsessään ollut vikaa.

Brunellon perässä

Noin kuudentuhannen asukkaan viinikaupunki Montalcino oli tuttu jo edelliseltä Toscanan matkaltamme. Firenzen aiempaa negatiivisemman kokemuksen jälkeen pelkäsin jo Montalcinonkin osoittautuvan uudelleen nähtynä pettymykseksi. Näin ei onneksi kuitenkaan käynyt. Hiljainen kukkulakaupunki oli aivan yhtä viehättävä kuin viimeksikin ja brunelloviinikin oli vähintään yhtä hyvää.

Tuttavuutemme Montalcinon kanssa alkoi oikeastaan eräästä onnekkaasta sattumasta ensimmäisellä Italian matkallamme yli 20 vuotta sitten. Tuolloin opiskelijabudjetilla Roomassa vieraillessamme illastimme meille pikkuisen turhan tyyriissä ravintolassa ja onnistuimme tilaamaan ruokajuomaksi pikkuisen turhan tyyriin viinipullon. Annoin vahingossa tarjoilijalle vapaat kädet viinivalinnan suhteen ja hän kiikuttikin pöytään listan kalleimman pullon. Tajusimme tilanteen liian myöhään, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi viinin juominen. Viini oli Castello Banfin tuottamaa Brunello di Montalcinoa ja se oli ylivoimaisesti parasta siihen asti maistamaani punaviiniä. Ravintolalaskusta selvisimme ja rakkaus brunelloon syttyi.

Nyttemmin tiedän, ettei Castello Banfi ole millään muotoa mikään erityisen perinteinen brunellotuottaja. Tila on amerikkalaisomistuksessa ja sillä on viinintuotantoa monilla muillakin Italian viinialueilla. Heidän tiluksillaan Montalcinossa on niin ökyhotelli kuin huippuravintolakin ja muutoinkin vierailufasiliteetteihin on panostettu. Pääosa vähän reilusta kahdestasadasta brunellon tuottajasta on kuitenkin paikallisia pieniä toimijoita, eikä heillä ole mitään mahdollisuuksia hyysätä turisteja. Vierailu Banfilla on joka tapauksessa ollut toiveenani tuosta Roomassa syömästämme illallisesta lähtien. Valitettavasti tälläkään kertaa se ei onnistunut. Varausta olisi selvästi pitänyt kysellä hyvissä ajoin, sillä paikan päällä tuleville päiville aikoja tivatessani ei enää tärpännyt. Joko kierroksia oli tarjolla kyseisenä päivänä vain italiaksi tai sitten kaikki paikat olivat täynnä.

Pikkukaupungin tunnelmaa

Kuvittelin kiertäneemme jo viimeksi Montalcinon keskustan jokaisen sopen, mutta varsin pian löysimme monta uutta nurkkaa. Jokunen jäi vielä seuraavaakin kertaa varten jemmaan. Tykkäsin kävellä keskustassa etenkin iltapäivällä lounasajan päätyttyä, jolloin monet kaupoista olivat kiinni ja kadut autioita. Erityisesti valokuvaamista ajatellen hetki oli täydellinen. Kapeiden kujien lisäksi tutustuimme Montalcinossa useampaan kirkkoon sekä muutamaan näköalapaikkaan. Kaupungin sijainti korkealla ympäröivän maaseudun yläpuolella tarjosi huippuhienot näkymät etenkin kukkulan luoteisnurkalta käsin. Erityisen hienoja nämä näkymät olivat auringonlaskun tienoilla. Eniten vietimme aikaa paikassa, joka on Googlen karttaan merkitty nimellä Relaxing view. Nimi on ihan osuva, sillä tuossa maisemassa silmä todella lepää. Tarjolla oli useampi puistonpenkki, joilla istuen tuota kauneutta oli mukava katsella.

Edellisellä kerralla yövyimme Montalcinossa kolmen yön ajan, nyt pistimme yhdellä yöllä paremmaksi. Viihdyimme jälleen niin hyvin, että seuraavalla kerralla täytynee varata aikaa vähintään kokonainen viikko. Alkuperäinen ajatuksemme oli pysähtyä Montalcinossa tälläkin kertaa kolmen yön ajaksi, mutta lopulta päädyimme lyhentämään seuraavan kohteemme Arezzon vierailua yhdellä yöllä Montalcinon eduksi. Olimme jo ehtineet tehdä majoitusvaraukset ennen tätä muutosta ja sillä välillä Montalcinon majapaikat olivat ehtineet täyttyä. Alkuperäistä varausta ei voinut enää pidentää, joten jouduimme perumaan sen ja etsimään tilalle jotain muuta. Missään hotellissa ei ollut tilaa koko neljän yön ajalle, joten edessä oli lopulta majapaikan vaihto vierailun puolivälissä. Positiivisena puolena tässä oli se, että pääsimme majoittumaan kaupungin eri laidoilla.

Ensimmäinen majapaikkamme Vecchia Oliviera sijaitsi kukkulan etelälaidalla. Kahden naisen pyörittämä kymmenen huoneen pikkuhotelli oli viihtyisä ja sen uima-altaalla varustetussa puutarhassa olisi varmasti ollut kiva istuskella kirjaa lukien. Meille ei tähän kuitenkaan tarjoutunut tilaisuutta, sillä onnistuimme olemaan päivät liikkeellä. Kävimme kuitenkin puutarhaa vilkaisemassa. Niin puutarhasta kuin aamiaispaikkana toimineelta terassiltakin avautuivat hienot näkymät yli kukkulaa ympäröivän maaseudun. Valitsisin kernaasti tämän hotellin myös tulevaisuudessa.

Maailmanperintökohteita

Italiassa ei maailmanperintökohteilta oikein voi välttyä. Muistelen jostain lukeneeni, että saapasmaa on Kiinan kanssa ykköstilalla maailmassa maailmanperintökohteiden määrässä. Kiina on pinta-alaltaan numeron tai pari Italiaa suurempi, mistä johtuen Italian maailmanperintökohteet ovat pikkuisen tiheämmässä. Reitillemme oli niitä jo ennen Montalcinoakin ehtinyt kertyä kaksi ja Montalcinon vierailun aikana tuplasimme tämän saldon. Koko Montalcinoa ympäröivä Val d’Orcian laakso on ollut Unescon maailmanperintökohteiden listalla vuodesta 2004. Alue on tyyppiesimerkki kauniisti hoidetusta maatalousmaasta, jonka keskeltä kohoaa siellä täällä linnoitettuja kukkuloita. Yksi erityisesti mainittu esimerkki tällaisesta kukkulasta on juuri Montalcino.

Kaikki laakson kukkulakaupungit kuuluvat siis maailmanperintökohteisiin, mutta yksi näistä oli tuolla listalla jo entuudestaan omana itsenään. Pienzan historiallinen keskusta kun on ollut maailmanperintökohde jo vuodesta 1996 asti. Kävimme tutustumassa tähän puolen tunnin ajomatkan päässä Montalcinosta sijaitsevaan silmäkarkkiin päiväretkellä. Retken ajankohdaksi valitsimme ensimmäisen kokonaisen Montalcinon päivämme, sillä kyseinen päivä oli perjantai. Olimme lukeneet netistä Pienzan olevan täynnä turisteja viikonloppuisin, joten päätimme hyödyntää ainoan mahdollisuutemme tutustua siihen arkipäivänä. Emme suinkaan olleet ainoat turistit paikalla, mutta mistään varsinaisesta tungoksesta ei voinut puhua.

Ajoimme Pienzassa suoraan vuokra-auton navigaattorin tarjoamalle pysäköintialueelle. Perillä kävi ilmi, että iso osa pysäköintipaikoista oli poissa käytöstä, sillä torikojut olivat vallanneet leijonanosan alueesta. Onnekkaasti paikallinen toriostoksensa jo tehnyt rouva saapui juuri sopivasti autolleen ja me saimme pienen hetken odottelulla napattua häneltä vapautuneen parkkiruudun. Pysäköinti oli maksullista, mutta maksun pystyi hoitamaan kolikoiden lisäksi myös kotimaassakin hienosti toimivalla EasyPark-mobiilisovelluksella. Lisäsin vain vuokra-auton rekisterinumeron sovellukseen ja rullasin kellosta sopivan määrän pysäköintiaikaa. Samainen sovellus toimi maksuvälineenä kaikkialla muuallakin reittimme varrella.

Gelaton osalta Pienza oli pettymys. Moni näkyi ostaneen italialaisen jäätelönsä kahvilasta keskeisimmän kävelykadun varrelta, mutta me teimme ovelta kahvilaan kurkistettuamme täyskäännöksen. En ole mikään gelatoasiantuntija, mutta olen havainnut hyväksi nyrkkisäännöksi kiertää kaukaa paikat, joiden pistaasigelato on voimakkaan vihreää. Pelkästä pistaasista ei gelatoon tule kovin vahvaa vihreää sävyä ja sitä voimakkaampi väri kielii jonkin ylimääräisen väriaineen käytöstä. Värin suhteen fuskaavalla ei yleensä muutenkaan ole puhdasta maitoa hinkissään. Toistaiseksi jokainen tällainen värjätty pistaasigelato tai -jäätelö on ollut suuri pettymys. Pienzan kahvila karkotti meidät juuri myrkynvihreällä pistaasigelatollaan.

Onneksi kaupungin kulinaarinen anti ei jäänyt tähän, sillä onnistuimme löytämään kelvollisen lounaspaikan Piazza di Spagnalta. Vähän turistisyöttölältä päälle päin vaikuttaneen Sperone Nudon pastat olivat yllättäen erinomaisia, etenkin vaimon valitsema tryffelipasta. Annoksen päällä oli ihan järjetön keko ohuita siivuja tryffeliä. Tämä oli reissun paras pasta-annos.

Viini maistuu

Edellisellä Montalcinon vierailullamme meillä oli satumainen onni päästä tutustumiskäynnille pienelle huippupisteitä kerännyttä viiniä tuottavalle tilalle, joka ei tavallisesti ota vastaan vieraita. Fiksu turisti olisi nyt uudemmalla visiitillä ottanut etukäteen selvää vieraita vastaanottavista viinitiloista ja tehnyt varaukset hyvissä ajoin. Minä sen sijaan luotin jälleen tuuriin ja annoin hotellimme Vecchia Olivieran henkilökunnalle ympäripyöreän toiveen tilavierailun järjestämisestä. Hotellin väki onneksi tunsi tarjonnan meitä paremmin ja onnistui ihan kiitettävästi. He varasivat meille heti seuraavalle päivälle viininmaistelun Tenuta Fantille ja neuvoivat toisen viinitilan Fattoria dei Barbin, jossa olisi tarjolla opastettuja kierroksia ilman ajanvarausta tiettyinä aikoina päivästä.

Tenuta Fanti oli täydellinen valinta, koska ajatuksenamme oli vierailla samana päivänä myös Sant’Antimon luostarissa. Viinitila nimittäin sattui sijaitsemaan aivan luostarin naapurissa. Siitä ihan vierestä löytyi myös pieni Castelnuovon kukkulakylä, jossa oli ravintola lounasta varten. Kun samaan aikatauluun oli vielä helposti mahdutettavissa iltapäivälle toinen viininmaistelu Montalcinon linnoituksen viinibaarissa, oli päiväohjelma nopeasti kasassa.

Fantilla ei varsinaisesti ollut ruuhkaa, sillä vain yksi toinen pöytäseurue oli kanssamme samaan aikaan viinejä maistelemassa. Istuimme ulkopöydässä, josta avautui näkymä kohti luostaria. Meitä palveli nuori roomalaisnainen, joka oli saapunut Montalcinoon kesätöihin. Hänellä ei ollut muita pöytiä palveltavanaan, joten hän ehti hyvin rupatella muustakin kuin viinistä. Ennen viinejä saimme maistettavaksi tilan oliiviöljyjä. Fanti oli vielä 1970-luvun alussa keskittynyt pelkästään oliiviöljyihin, mutta on sittemmin siirtynyt enenevässä määrin viinintuottajaksi.

Viineihin päästyämme saimme maistaaksemme tilan tuotteita valkoviinistä brunelloon asti. Samalla saimme hieman toisenlaista näkökulmaa Montalcinoon. Vaikka meidän vinkkelistämme katsottuna kylän rauhallinen ilmapiiri oli mitä mainioin, kaipasi kesäksi työn perässä paikalle saapunut nuoriso vähän enemmän iltaelämää. Montalcinossa kun baarit menevät kiinni viimeistään iltayhdeksältä ja pisimpään auki sinnittelevät ruokaravintolat yhdeltätoista. Palkitsimme Fantin kivasta maisteluhetkestä vinkkaamalla henkilökunnalle pöytäämme suojaavan päivänvarjon tukipuihin rakenteilla olleen ampiaispesän. Pörriäisten vielä varsin pientä rakennelmaa kerääntyi meidän pois lähtiessämme ihmettelemään koko porukka kokkia myöten.

Viininmaistelun jälkeen ihastelimme hetken Fantin laventelipuskissa lenteleviä perhosia ja jatkoimme sitten kierrostamme Sant’Antimon luostariin, joka osoittautui varsin kivaksi kohteeksi. Paikalla on sijainnut benediktiiniläisluostari jo ainakin Kaarle Suuren ajoilta 700-luvulta asti, mutta nykyinen luostarikirkko on perua 1100-luvulta. Paikkaan olisi voinut tutustua ihan ilmaiseksi, mutta maksoimme pienen pääsymaksun, jolla pääsimme kiipeämään myös ylemmissä kerroksissa sijaitseviin majoitustiloihin. Bonuksena pääsymaksuun kuului audio-opas, joka tarjosi mainion katsauksen luostarin historiaan.

Lounasta Castelnuovosta haeskellessamme saimme opetuksen italialaisesta täsmällisyydestä. Täsmällisyyshän ei varsinaisesti ole se sana, jolla italialaisia tavataan kuvata. Jos kuitenkin jokin asia Italiassa tapahtuu täsmällisesti, niin se on ravintolan lounasajan päättyminen. Jos lounasta tarjoillaan klo 14 asti, ei sitä ole tarjolla enää viisi minuuttia myöhemmin. Tämä siitä huolimatta, että useampi pöytäseurue edelleen odottaa pääruokiaan ja aikoo mahdollisesti syödä vielä jälkiruokansakin. Tämän totesimme ainoassa kylästä löytämässämme ravintolassa juuri viisi minuuttia lounasajan päätyttyä. Onneksi kuitenkin leikkeleillä ryyditetty panini onnistui. Siinä sitten istuimme ulkopöydässä vettä pullonsuusta hörppien ja leipää jäystäen samalla kun viereiseen pöytään kannettiin lämpimiä ruoka-annoksia.

Päiväni paparazzina

Palattuamme takaisin kaupunkiin epäonnisen lounaan jälkeen oli aika vaihtaa majapaikkaa. Kahdeksi viimeiseksi yöksi siirryimme keskustan pohjoisosaan pieneen yhden naisen pyörittämään neljän huoneen aamiaismajoitukseen Idolina Guesthouseen. Vanhassa kivitalossa sijainnut majapaikka oli varsinainen isoäidin kammari, vaikka emäntämme ei mummokerhoon ikänsä puolesta vielä kuulunutkaan. Isokokoinen huoneemme sijaitsi talon ylimmässä kerroksessa ja se oli todella rauhallinen. Ainoana pikku miinuksena huoneen oven lukko vaati kellosepäntarkkaa käsittelyä. Ovea avatessa ja lukitessa ehti mennä hermo kerran jos toisenkin. Majoitus sisälsi aamiaisen, mutta sitä ei tarjottu tyypilliseen tapaan paikan päällä vaan lähiseudun kahviloissa. Tämä saattoi olla koronapandemian tekosia, sillä majapaikan ruokailutila oli todella pieni. Joka tapauksessa vaihtoehto ei ollut huono, sillä saimme tilata kahviloiden valikoimista mitä mielemme teki ja maksuksi riitti kertoa majapaikan nimi.

Muuton jälkeen tarkoitusenamme oli jatkaa jalkaisin kohti päivän toista viininmaistelua Montalcinon linnoituksen viinibaarissa. Matka oli kuitenkin tyssätä Piazza Garibaldin laidalle väkijoukon tukittua tien kaupungintalon kohdalla. Jäimme hetkeksi joukon jatkoksi pällistelemään, josko jotain viihdettä olisi luvassa. Vaimo siinä sivussa googlaili esille uutisen, jossa kerrottiin kyseessä olevan Berlusconin ex-vaimon ja hänen naisystävänsä vihkiseremonian. En malttanut itsekään olla ryhtymättä paparazziksi vihkiparin viimein astuessa ulos kaupungintalolta ja aloittaessa yhteisen matkansa auton kyydissä yleisölleen vilkuttaen.

Linnoituksen viinibaari tarjoili tuttuun tapaan kolmen ja viiden lasillisen maistelusettejä joko perus- tai huipputason viineistä. Me valitsimme kumpainenkin kolme lasillista jälkimmäistä sorttia. Tarjoilija järjesti ihan pyytämättä maistelun niin, että saimme kumpikin eri viinejä, jolloin pääsimme todellisuudessa maistamaan kuutta eri viiniä. Talo tarjosi vielä lopuksi yhden bonuslasillisen yli 70-vuotiaan viinigurun valmistamasta pienestä erästä. Jalot juomat maistuivat erinomaisesti kyytipojaksi ottamamme leikkele- ja juustolajitelman kera.

Montalcinon linnoituksen viinibaarissa asioidessamme ostin samalla myös pääsyliput linnoituksen muureille, josta tiesin jo aiemman kokemuksen perusteella avautuvan hienot maisemat niin alapuolisen maaseudun kuin itse kaupunginkin suuntaan. Muureilta alas laskeuduttuamme kiersimme vielä tarkemmin katselmassa linnoituksen ympäristöä, jossa oli vierailumme aikana nähtävillä taitelija Alberto Inglesin naisaiheisia veistoksia otsikolla Donna in cammino (nainen matkalla). Näitä saman sarjan teoksia löytyi ripoteltuina sinne tänne muuallekin ympäri kaupunkia.

Ilmeisesti modernit ja vanhemmat veistokset tunnistaa eroon siitä, että moderneissa veistoksissa naishahmoilla on edes hieman vaatteita päällään. Verrokiksi sopinee Bolognan myöhäisrenessanssia tyyliltään edustava Neptunuksen suihkulähde, jonka alaosassa on alaston naishahmo jokaisessa neljässä kulmassa. Nämä merinymfit kannattelevat käsillään rintojaan veden suihkutessa nänneistä. Joko minulla on likainen mielikuvitus tai sitten tuon suihkulähteen tilannut katolinen kirkonisä oli varsinainen vekkuli. Rehellisyyden nimissäin on todettava, ettei näillä Montalcinon veistosten naisillakaan kovin peittävää vaatetusta ollut yllään.

Lisää herkkuja

Seuraavan päivän vierailumme Barbin viinitilalla ei mennyt aivan edellisen hotellimme opastamalla tavalla. Paikan päällä meille nimittäin selvisi, että opastetulle kierrokselle olisi pitänyt olla kuitenkin etukäteen tehty varaus. Seuraava kierros oli vain italiaksi, joten päätimme varata paikan päivän viimeiselle keikalle. Sitä odotellessa nautimme paikan päällä lounaan. Hyvin epäitalialaisen vaatimattomasti Barbin henkilökunta kertoi heillä olevan tarjolla vain hyvin yksinkertaista lounasta. Meidän mielestämme ruokalista oli ihan vaikuttavan pituinen. Tosin ehkä he tarkoittivat lounaalla vain sitä lyhyttä pastalistaa, eivätkä laskeneet mukaan valtavaa valikoimaa erilaisia leikkele- ja juustolajitelmia. Barbin into juustoihin selittynee sillä, että heillä on omaa tuotantoa myös tällä tuotealueella. Viinejä oli tarjolla valmiiden maistelusettien sijaan laseittain. Lista oli kohtalaisen pitkä sisältäen myös muita kuin talon omia tuotteita. Pienet lasilliset olivat varsin kohtuullisen hintaisia, joten lopulta emme valmista settiä edes kaivanneet. Yksi lasillinen kutakin viiniä riitti meille hyvin. Pastalounas oli makoisa ja saimme sen ynnä kolme lasillista tilan punaviinejä varsin edulliseen hintaan.

Barbin opastettu kierros tapahtui pelkästään kellaritiloissa. Todella ammattitaitoinen ja hyvää englantia puhunut opas kertoili meille ja kahdelle brasilialaisperheelle niin tilan historiasta kuin brunellon valmistuksestakin. Tila osoittautui yhdeksi perinteikkäimmistä brunellon tuottajista, sillä se on valmistanut tätä upeaa viiniä jo vuodesta 1892 asti. Käytännössä Barbi oli ensimmäinen brunellotyylin kehittäneen Biondi-Santin jälkeen samoin menetelmin samasta sangiovesekloonista viiniä valmistamaan alkanut tila. Kellarissa oli edelleen nähtävillä vuosikerran 1892 brunellopullo. Tosin sitä sai katsella vain ikkunan läpi. Kyseinen vuosikerta ei ole enää juomakelpoista, mutta pullon arvo on silti yli 100 000 euroa. Säilössä oli myös vähän tuoreempia vuosikertoja, joita tila on säilyttänyt omissa kokoelmissaan. Ilmeisesti vielä 1960-luvun pullotteet ovat mainiossa iskussa, mutta näidenkin arvo on vähintään tuhansia euroja per pullo.

Barbin tiluksilla pitää majaansa myös Montalcinon Brunellomuseo, johon olisi sinnekin valitettavasti vaadittu etukäteisvaraus. Täytyy pitää paikka mielessä seuraavaa kertaa varten. Kellarikierroksella saimme jo lyhyen katsauksen aiheeseen, mutta olisi kiva tietää vielä enemmän tämän suosikkiviinini historiasta.

Edelliseltä Montalcinon vierailulta hampaankoloon oli jäänyt silloin maistamatta jäänyt brunellogelato. Koko ajatus punaviinin makuisesta gelatosta oli niin pähkähullu, että pakko sitä oli kerran kokeilla. Ilmeisesti tätä herkkua tarjoilee vain tasan yksi paikka maailmassa ja se paikka on aivan Piazza del Popolon laidalta löytyvä Gelateria del Corso. Tällä kerralla tätä kahjoa gelatoa viimein maistaneena sanoisin, että kyllä sitä kannattaa kerran kokeilla. Ei tuo varsinaisesti pahaa ollut, mutta pitäydyn vastaisuudessa toisissa mauissa. Varsin ymmärrettävästi tätä makua ei ole mahdollista yhdistää minkään muun gelaton kanssa, vaan brunellogelato tarjoillaan aina omasta kipostaan.

Montalcinossa maistoin myös parasta toistaiseksi vastaan tullutta grappaa. Minulle grappa ei ole koskaan varsinaisesti maistunut, mutta nyt tulin kuitenkin yhtenä iltana tilanneeksi lasillisen grappa di brunello riservaa ja mieleni muuttui. Tässä hunajankeltaisessa juomassa maistui sama pistävä maku kuin grappassa yleensäkin, mutta jälkimaku oli epätyypillisen pehmeä. Sitä se kypsytys tammitynnyrissä tekee. Kaverini taannoin lanseerasi Italian matkansa pääteeksi termin grappapappa tarkoittamaan pikkukylän ravintolan ovenpielessä grappalasit kourassaan kokousta pitäviä vanhempia herroja. En koskaan ollut kuvitellut tähän rooliin sopivani, mutta ehkä sittenkin voisin nähdä itseni eläkepäiviäni viettämässä Montalcinon raitilla grappaa maistellen.


Neljän suloisen päivän jälkeen oli valitettavasti aika sanoa hyvästit Montalcinolle ja jatkaa matkaa. Suuntamme oli kohti Italian itärannikkoa, mutta ennen meren näkemistä tarkoituksenamme oli yöpyä vielä yksi yö Toscanan puolella Arezzon kaupungissa. Edessä oli noin puolentoistatunnin pituinen siirtymätaival, jonka päässä häämöttää matkakertomuksen seuraava osa.

Joitain hintoja:

  • Pieni gelatokippo Why notissa: 2,80€ / henkilö
  • Pieni gelatokippo Gelateria del Corsossa: 3,40€ / henkilö
  • Lounas Lo Sperone Nudossa (Pienza): 23€ / henkilö
  • Kolmen ruokalajin illallinen Il Grappolo Blussa: 46,75€ / henkilö
  • Kolmen ruokalajin illallinen viineineen Re Di Macchiassa: 47,50€ / henkilö
  • Viininmaistelu Tenuta Fantilla (5 viiniä): 20€ / henkilö
  • Viininmaistelu Montalcinon linnoituksessa (3 huippuviiniä + leikkelelautanen): 46,50€ / henkilö
  • Lounas ja viininmaistelu Fattoria dei Barbilla: 20,25€ / henkilö
  • Pääsymaksu Montalcinon linnoituksen muureille: 4€ / henkilö

2 kommenttia

  1. Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 1.8.2022 at 12:22

    Oma audini tottelee kyllä kivasti eikä poukkoile ja noudattaa jopa nopeusrajoituksia varsin kiitettävästi! 🙂 Tuo lounaan loppumiseen liittyvä täsmällisyys on tullut huomattua, alkamisajankohdassa täsmällisyyttä ei sitten enää olekaan…

    Vastaa
    1. Aron 1.8.2022 at 16:08

      Kiva kuulla, että on muitakin hyväkäytöksisiä Audeja. 😉 Minulla on kokemuksia saman konsernin muista automerkeistä ja sitä kautta tuo Audikin tuntui kohtalaisen tutulta. Joskin osa ratkaisuista oli selvästi ihan Audin itse keksimiä.

      Ruoka-ajat tuntuvat tosiaan olevan alkupäästä vähemmän täsmällisiä. Yhtenä iltana oli vähän aikaisemmin nälkä ja pöllähdimme sisälle klo 19 avautuvaan ravintolaan jo vartin yli seiskalta. Tarjoilijan piti ihan käydä kysymässä, että ovathan he varmasti auki, ennen kuin uskalsi johdattaa meidät pöytään. 🙂

      Vastaa

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.