Helsingin yksi tunnetuimmista muistomerkeistä ja samalla suosituimmista vierailukohteista on ehdottomasti Sibelius-monumentti, joka on kuvanveistäjä Eila Hiltusen käsialaa. Tämän Suomen kansainvälisesti tunnetuimmalle säveltäjälle Jean Sibeliukselle omistetun muistomerkin edustalta voi normaalioloissa liki milloin tahansa löytää ryhmän turisteja itseään kuvaamasta. Vuosittainen vierailijamäärä kun nousee puoleen miljoonaan. Muistomerkki tuo useimmille ensimmäisenä mieleen urkupillit. Pillien lisäksi veistokseen kuuluu Sibeliuksen kasvokuva, joka nököttää niiden oikealla puolella kallion päällä. Kasvokuva ei kuulunut teoksen alkuperäiseen suunnitelmaan, vaan se lisättiin mukaan vasta teoksen moderniuden herättämän närän myötä.

Sijainti

Sibelius-monumentti sijaitsee pikkuisen syrjässä Helsingin keskustasta Taka-Töölössä Sibeliuksen puistossa. Puisto sai nimensä jo vuonna 1945, reilut parikymmentä vuotta ennen monumenttia, jolloin Sibelius täytti 80 vuotta. Kokonaisuutta täydentää vielä osan matkaa puiston etelälaidalla kulkeva Sibeliuksenkatu.

Kenties tuon sijainnin takia omat vierailuni Sibelius-monumentilla ovat laskettavissa yhden käden sormin. Nyt koronakevään aikana teokseen oli onneksi mahdollista tutustua kaikessa rauhassa. Valokuvissakaan ei ihmisiä näy taustalla, vaikka tässä tekstin ohessa näkyvät kuvat on otettu valmistujaisviikonloppuna.

Historiaa

Monumentilla oli alunperin tarkoitus juhlistaa Sibeliuksen syntymän 100-vuotisjuhlaa vuonna 1965. Sibelius-seura käynnisti kilpailun sopivaa monumenttia varten vuonna 1961. Kaikki ei kuitenkaan mennyt kuin Strömsössä, vaikka tuolloin ei varmaan vielä tiedetty asioiden luistavan mainiosti juuri Ahvenanmaalla. Moninaisten vaiheiden jälkeen monumentti valmistui lopulta kaksi vuotta myöhässä eli vuonna 1967.

Homma lähti menemään mönkään jo suunnittelukilpailussa. Kilpailun voitti Toivo Jaatisen luonnos Säveltäjämestari, mutta jo kaksi kuukautta voittajan julistamisen jälkeen palkintolautakunta perui päätöksensä. Kilpailuun osallistuneiden 50 luonnoksen joukosta poimittiin viisi aihioiksi uuteen kilpailuun. Taiteilijat tekivät uudet versiot luonnoksistaan ja niistä valittiin uusi voittaja. Tämän toisen kierroksen voittajaksi valittiin Eila Hiltusen teos Passio Musicae, joka vielä ensimmäisellä kierroksella oli ollut nimeltään Credo. Passio Musicae sisälsi vain lopullisen monumentin urkupillit.

Jos eivät abstraktit muistomerkit kelpaa kansalle tänä päivänä, ei vastaanotto ollut lämmin 1960-luvullakaan. Kilpailun voittajateos ehdittiin lytätä saman tien niin kansalaisten kahvipöytäkeskusteluissa kuin tiedotusvälineissäkin. Monumentti sai liikanimiä peltihäkkyrästä aina epämuodostuneeseen urkupillistöön. Puhuttiin huijauksesta, Sibeliuksen häpäisystä ja kansallisesta skandaalista. Kuvanveistäjä itsekin säikähti teoksen ympärillä vellonutta kohua siinä määrin, että päätti lisätä sen kasvokuvan siihen kalliolle.

Entä sitten raha-asiat, menivätkö ne putkeen? Tokihan jokaisessa kunnon hankkeessa pitää jotain rahasotkujakin olla. Tässä projektissa niistä vastasi taustalla häärinyt Sibelius-seura, joka kunnostautui haaskaamalla kansalaiskeräyksellä hankitun rahoituksen pieleen menneisiin osakekauppoihin. Tämän vuoksi kuvanveistäjälle luvattua palkkiota jouduttiin leikkaamaan. Viralliseksi syyksi palkkionalennukselle annattiin kuitenkin teoksen jo ennen valmistumistaan saama negatiivinen kritiikki.

Projektin osakseen saama negatiivinen julkisuus ja postiljoonin kantama ruma kansalaispalaute kävivät kuvanveistäjän voimille, mutta lopulta monumentti valmistui. Siinä vaiheessa mediallakin oli jo ääni vaihtunut kellossa. Vuoden 1967 paljastustilaisuutta kommentoitiin lehdistössä positiiviseen sävyyn ja teoksesta arveltiin muodostuvan suosittu nähtävyys, joka houkuttelee Helsingiin vierailijoita ulkomaita myöten. Tällä kertaa osuttiin oikeaan.

Triviaa

Monumentissa on urkupillejä kaikkiaan yli 600 kappaletta. Niitä voi ihailla myös altapäin. Urkupillistö on 8,5 metriä korkea ja 10,5 metriä leveä. Veistos on hitsattu kokoon haponkestävästä teräksestä.

Sibelius-monumenttiin voi törmätä myös yllättävissä paikoissa maailmalla. Teoksen miniatyyriversio valmistui samana vuonna alkuperäisen kanssa ja se on nähtävillä Unescon päämajan lähellä Pariisissa. Yksityiskohta veistoksesta on esillä myös YK:n päämajan edustalla New Yorkissa. Lisäksi toinen yksityiskohta veistoksesta lahjoitettiin Montrealin kaupungille sen oltua aluksi esillä kaupungissa vuoden 1967 maailmannäyttelyssä. Tämä viimeksi mainittu palanen on kuitenkin nykyisin teillä tietymättömillä. Veistoksen alkuperäinen 1:15 -kokoinen luonnos, joka voitti toisen suunnittelukilpailun, kuuluu nykyään Ateneumin kokoelmiin.

Muut kirjoitukset aiheesta Helsinki:

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.