Palasimme juuri reilu viikko sitten vuoden ensimmäiseltä oikealta matkaltamme, Kuusamon Rukalle suuntautuneelta ruskaretkeltä. Olimme tehneet mökkivarauksen jo vuotta aiemmin kivan edullisen tarjouksen osuttua kohdalle. Kyseessä oli vuoden halvin viikko parhaan ruska-ajan lopulla ja ennen hiihtokauden alkua. Varaushetkellä koronan uusi aalto nosti päätään ja Suomi oli menossa säppiin. Tulevaisuus ei siis näyttänyt valoisalta ja siksi halusimme tämän varauksen myötä varmistaa edes jonkin reissun tällekin vuodelle. Onneksi tuli tuo varaus tehtyä.

Totean heti alkuun, ettei minussa ole ensinkään eräjorman vikaa. Luonnossa liikkuminen on kyllä kivaa, kunhan se tapahtuu sopivissa paloissa. Yöni nukun kuitenkin sängyssä, ruoat valmistan keittiössä ja retkikahvinkin keitän etukäteen valmiiksi termospullossa mukaan otettavaksi. Nuotiopaikat ja laavut, teltoista ja riippumatoista puhumattakaan, jätän siis suosiolla muille. Mökkeily pohjoisessa Suomessa ei varsinaisesti vastaa käsitystäni unelmalomasta, mutta onneksi mökistämme löytyivät kaikki modernit mukavuudet ja Rukan maisemissa oli tarjolla kivaa nähtävää muillekin kuin himovaeltajille.

Sinne ja takaisin

Edellisen kesän Pohjois-Norjan reissusta tärkeimpänä oppina mielessämme oli Suomen läpi ajamisen välttäminen. Koska lento ei houkutellut ja oma auto oli kulkuvälineenä kiva vaihtoehto, päädyimme autojunaan. Tavoitteena oli päästä yön yli hytissä loikoillen Kemijärvelle asti, josta matkaa Rukalle olisi enää vajaa puolitoista tuntia. Menosuuntaan tämä onnistuikin hienosti, mutta lippuja reilu kuukausi ennen matkaa varatessani VR myi jo paluun osalta ei-oota. Myöhästyminen oli todella täpärä, sillä aamupäivällä tilannetta tarkastaessani junassa oli vielä paikkoja, mutta iltapäivällä varausta tehdessäni ne olivat jo ehtineet täyttyä. Meno-paluu Kemijärvelle vaihtui sitten menoon Kemijärvelle ja paluuseen Rovaniemeltä. Jo ennestään hintava junamatka kallistui tämän myötä vielä muutamalla kympillä ja paluuosuuden automatka piteni tunnilla. Olisi siis pitänyt olla hieman aiemmin hereillä varausten kanssa.

Junamatka Kemijärvelle sujui sinällään ihan kivasti, joskin unet jäivät mikrotasolle junan heiluessa ja kolistessa. Kovin virkeinä emme siis kuitenkaan päässeet kohti Rukaa ajelemaan. Silmät ristissä tuntui järkevältä ajella pikkuisen alle sallitun nopeuden, koska poroja jolkotteli tiellä tämän tästä. Onneksi olimme sentään saaneet neuvoteltua mökin käyttöömme jo puoliltapäivin virallisen kello kahden sijaan. Saapumisemme oli vielä pikkuisen tätäkin aikaisempi, mutta mökin siivous oli jo loppusuoralla ja pääsimme asettumaan taloksi saman tien. Pienet nokoset tulivatkin tarpeeseen. Ja mikäs siinä olikaan lepäillessä, kun sateinen sää ei oikein houkutellut heti ulkoilemaan.

Sää onneksi selkeni seuraavina päivinä ja pääsimme nauttimaan aurinkoisistakin retkisäistä. Viikon reissumme lähestyessä loppuaan harmaus kuitenkin teki paluun. Päätimme jättää Rukan maisemat jo päivän etuajassa ja hemmotella itseämme majoittumalla viime vuoden kesältä tutussa ja hyväksi havaitsemassamme Arctic Light Hotelissa Rovaniemellä. Tämä olikin mainio vaihtoehto ja hemmottelun kruunasi neljän ruokalajin maittava illallinen hotellin ravintolassa. Palvelua myöten kaikki pelasi hotellissa jälleen erinomaisesti.

Huipulle tai ainakin siihen ihan lähelle

Hienoin retkikokemus reissullamme oli reilun neljän kilometrin patikointi Riisitunturin kansallispuistossa naapurikunta Posion puolella. Tämä Riisin rääpäsy on varmaan monelle kokeneemmalle vaeltajalle vain pieni välipala, mutta meille se vastasi aika hyvin juuri sopivan kokoista palaa luonnossa liikkumista. Selkeästi merkitty reitti kipusi tunturin huipulle ja edelleen takaisin lähtöpaikalle. Odotin vähän isompia korkeuseroja, mutta lopulta reitti oli kuitenkin kevyt kulkea. Tämä olikin ihan hyvä, sillä auringonpaisteessa lämpötila kohosi liki viiteentoista asteeseen. Olin pelännyt palelevani ja pukeutunut siksi lämpimästi. Lämpö ei kuitenkaan haitannut, hikoilen mieluummin kuin palelen. Selässä kulkenut kymmenen kilon kamerakalusto ja siihen päälle vielä kahvitermos ynnä vesipullo toivat kivasti lisävastusta muuten leppoisalle kiipeämiselle.

Riisitunturi on tunnettu erityisesti talvisista tykkylumen peittämistä maisemistaan, mutta ei maisemissa ollut mitään valittamista ruska-aikaankaan. Vaikka paikallisten mukaan ruskan huippu oli jo takana päin, oli etenkin maaruska upeaa katsottavaa edelleen. Punaisen sävyiset varvut pääsivät hienosti esiin puuston käydessä harvemmaksi ja harvemmaksi tunturin huippua lähestyttäessä.

Varvukkoa valokuvatessani kaksi poroa pelmahti näkyviin tunturin huipun takaa ja jatkoi vauhdikasta matkaansa kohti alarinteitä. Porot huitaisivat ohi mainion kuvausetäisyyden päästä, mutta tilanne tuli kohdalle turhan nopeasti. Olin ohjelmoinut kameraani pikanäppäimen taakse vastaavien nopeasti etenevien kohteiden kuvaamista varten sopivat asetukset, mutta en ollut vielä koskaan päässyt nappia kokeilemaan ja siksi muistin sen olemassaolon vasta tilanteen mentyä ohi. Hienon kuvasarjan sijaan sain tyytyä vain yhteen hätäiseen otokseen horisonttia kohti kirmaavien porojen hanureista.

Lue lisää: Riisin rääpäsy

Kun Riisitunturin huipulla oli niin kivaa, päätimme katsoa maisemia myös Rukatunturin huipulta käsin. Tosin sinne kipusimme pääosin moottorin voimalla, sillä autotie vei melkein perille asti. Huipulla oli tarjolla useampikin helposti kuljettava lyhyt polku mistä valita. Näistä se hienoin eli Juhannuskallion noin 300 metrin pituinen polku jäi meiltä kuitenkin kävelemättä. Missasimme polun alkupisteen ja lähdimme liikkeelle väärään suuntaan muiden huipun tuntumassa liikkuvien ulkoilijoiden perässä. Emme viitsineet enää palata takaisin virheen tajuttuamme. Aurinko oli juuri laskemassa ja maisema näytti kyllin kivalta sen hetkisestäkin paikastamme katsoen.

Lue lisää: Juhannuskallio

Jos ei Juhannuskalliolla tärpännyt, ei ihan putkeen mennyt Konttaisen huipullekaan kipuaminen. Parin kilometrin pituisen Konttaisen kuhauksen polun lähtöpaikka ei ollut ongelma, mutta tällä kertaa luovutin liian aikaisin. Kohtalaisen jyrkästi kohoavalla polulla ei ollut muita ylöspäin pyrkiviä, joten luulin olevani huipulla heti nousun taituttua. Yritin jälkeenpäin pohtia, miksi kadotin polun mutta en osannut löytää mitään selvää syytä. Tajusin navigointivirheeni oikeasti vasta päiviä myöhemmin nähtyäni muiden Konttaisen huipulta ottamia kuvia somessa. Ei ihme, ettei maisema oikein tuntunut kipuamisen arvoiselta. Todellisuudessa Konttainen olisi oikeasti tarjonnut upeita maisemia kallioisen vaaran huipulta.

Lue lisää: Konttaisen kuhaus

Pientä pään raapimista oli edessä myös Pähkänänkallioille kivutessamme. Kallion näköalapaikalle ei johtanut virallista polkua, vaan kyseessä oli vain alas Kitkajoen varteen vievän polun kapea sivuhaara. Tätä sivupolkua ei ollut merkitty maastoon oikein mitenkään. Varsinainen joelle vievä polku oli käsittääkseni osa Karhunkierrosta, mutta paikalle oli mahdollista saapua kuitenkin ihan täsmänä köröttelemällä ensin Juuman suuntaan ja sitten vielä muutama kilometri töyssyistä hiekkatietä pienelle parkkipaikalle. Googlen karttaohjelma osasi neuvoa meidät oikeaan paikkaan, kun olin asettanut päätepisteeksi Pähkänänkallion. Tien viimeiset kilometrit olivat niin kapeat, että vastaan ajavan auton kanssa kohtaaminen kannatti ajoittaa tien levennysten kohdalle. Levennyksiä oli onneksi varsin tiheässä ja autoja tuli vastaan harvakseltaan.

Melkein jo lähdimme laskeutumaan alas joelle, mutta onneksi epäilyksemme heräsivät polun kääntyessä alarinteen suuntaan. Kapea oikealle risteävä polku ei näyttänyt kovin vakuuttavalta, mutta päätimme hetken tilannetta pohdittuamme kuitenkin lähteä sitä pitkin rämpimään. Sieltä polun päästä se kallion reuna lopulta löytyi. Rämpiminen mutaisella kinttupolulla kannatti, sillä maisemat Pähkänänkalliollta olivat huikeat. Edes harmaa sää ei pystynyt niitä latistamaan. Oikeastaan paikka oli tällaiselle korkeanpaikankammoiselle pikkuisen turhankin jännä, sillä reunan takana odotti reilu pudotus. Pysyttelin varmuudeksi muutaman metrin päässä kallion reunalta. Kannattaa huomioida, että kesäkaudella Pähkänänkalliolle kipuaminen on kiellettyä alueella pesivien muuttohaukkojen kotirauhan turvaamiseksi.

Koskien kuohuja

Kallioiden ja kukkuloiden lisäksi reissun parasta antia olivat kuohuvat kosket, joita Rukan lähialueilla oli tarjolla monessa eri koossa. Pienin näistä tuli vastaan ensimmäisenä. Kitkajoen Käylänkoski on pienen pieni puro, joka solisee sammaleisten kivien välissä. Kosken pielessä olisi ollut myös kahvila, mutta se lienee auki vain kesäkaudella. Onneksi meillä oli mukana termari.

Seuraava koski löytyi legendaarisen Karhunkierroksen reitin varrelta Oulangan kansallispuistosta. Tämä useamman kymmenen kilometrin pituinen reitti ei varsinaisesti ollut meidän juttumme, mutta sitä seuraamalla oli kuitenkin mahdollista päästä helposti Oulangan luontokeskukselta Kiutakönkään koskelle. Noin kilometrin päässä luontokeskukselta sijaitseva reilun kolmensadan metrin pituinen koski olikin näkemisen arvoinen. Punaisenkirjavien kallioiden välissä kuohuva vesi näytti upealta. Paikka oli selvästi myös muiden reippailijoiden mieleen, sillä Kiutakönkäällä väkeä riitti. Parhailla kuvauspaikoilla oli hetkittäin jopa jonoa. Tämä taisi olla reissun ainoa paikka, jossa en edustanut kuvauksen raskainta sarjaa kymmenen kilon kantamuksineni. Yksi kaveri pisti toisen kamerarungon ja dronen verran paremmaksi.

Lue lisää: Karhunkierros

Lisää koskia löytyi niin ikään Oulangan kansallispuistosta Pienen karhunkierroksen varrelta. Tämä noin kahdentoista kilometrin kierros olisi vielä ollut mahdollisuuksien rajoissa, mutta päätimme kuitenkin tyytyä koskeen tai pariin ja palata sitten takaisin lähtöpaikalle. Tarkoituksemme oli startata Basecamp Oulangalta, mutta pelkkien tien varren opasteiden avulla navigoidessamme päädyimme kuitenkin Pienen karhunkierroksen lähtöpisteeseen. Pienen karhunkierroksen reitille näkyi olevan niin hyvät opasteet, että arvelimme löytävämme perille ilman navigaattoria. Tajusimme virheemme vasta Basecampin tullessa vastaan puolentoista kilometrin kävelyn jälkeen.

Koskista ensimmäinen eli Myllykoski löytyi kilometri Basecampin jälkeen. Siihen asti pilven takana piilotellut aurinko tuli sopivasti esille kosken partaalle ehdittyämme. Paikka nousi reissun toiseksi kivoimmaksi maisemaksi heti Riisitunturin jälkeen. Kuvasin kosken kuohuja useasta suunnasta jalustan kanssa ja ilman. Seuraavalle koskelle olisi ollut matkaa toista kilometriä, mutta me päätimme lopulta kääntyä takaisin päin. Ilman alun puolentoista kilometrin sakkokierrosta olisimme varmasti vielä jatkaneet eteenpäin.

Lue lisää: Pieni karhunkierros

Auringonlaskuja ja revontulia

Rukatunturin huipun lisäksi ihailimme auringonlaskua myös Rukajärven rannalta käsin. Kartasta onnistuin löytämään nuotiopaikan, joka sijaitsi aivan tien vieressä ja josta avautui näkymä suoraan laskevaa aurinkoa kohti. Kuin tilauksesta kohdalle osui täydellisen tyyni sää ja maisema peilautui tasaisesta järven pinnasta todella upeasti. Tien vastapuolella oli sielläkin vesistö, jonka takaa nousi esiin puolikkaaksi kutistunut kuu.

Auringonlaskuja ja kuunmöllykkää enemmän odotimme reissulla kuitenkin näkevämme revontulia. Ennuste ei niiden näkemiselle ollut kummoinen, mutta ainahan sitä saa toivoa. Suuntasimme liki kaikkina pilvettöminä iltoina johonkin ennalta tiedustelemistamme valosaasteettomista paikoista kokeilemaan onneamme revontulien suhteen. Rukan nurkilla valosaaste ei onneksi ole varsinainen ongelma, kunhan suuntaa vähän katuvalojen kantaman ulkopuolelle. Rukatunturin huipullakin oli ainakin laskettelukauden ulkopuolella sen verran pimeää, että tähtitaivas erottui hienosti. Hyvin heikko vihertävä revontulien aavistus kameran kennolle tallentui, vaikka paljaalla silmällä moista emme erottaneetkaan.

Lopulta onni ei ollut myötä revontulien bongailussamme. Niin Rukatunturin huipulla kuin Käylänkoskellakin taivaanranta näytti paljaalla silmällä mustalta, mutta onneksi sentään kamera onnistui revontulet taltioimaan. Näitä vihreän sävyjä löytyi kaikista pimeällä ottamistani kuvista.

---

Kaiken kaikkiaan viikon ruskaretkemme oli erinomaisen onnistunut. En ehkä tosiaan olisi juuri tällaista lomaa valinnut, jos kaikki maailman vaihtoehdot olisivat olleet tarjolla, mutta tähän saumaan tämä sopi mainiosti. Revontulet jäivät vielä paljaalla silmällä näkemättä, joten niiden takia täytyy ottaa suunta kohti Lappia talviaikaan. Ihan heti tulevana talvena ei kuitenkaan taida olla vielä sen retken aika. Alamme nimittäin jo varovasti kääntämään katsettamme kohti ulkomaita. Koronalle siis tiedoksi: voit häipyä.

Keräsin tekstissä mainitut paikat alla näkyvälle kartalle. Mukana ovat niin varsinaiset paikat kuin vaelluspolkujen lähtöpisteetkin.