Kapakala eli kuivattu turska oli vuosisatojen ajan Norjan tärkein vientituote. Paras kapakala saadaan vaellusturskasta, jonka pyytämiseen juuri Lofooteilla on erinomaiset edellytykset vuosittain tammi-helmikuussa suurten kalaparvien saapuessa lähivesille lisääntymään. Tämän tärkeän paikallisen elinkeinon historiaa esittelee aivan Lofoottien saariketjun perällä pienessä Å:n kylässä sijaitseva Kapakalamuseo.

Lofoottien ilmasto tarjoaa täydelliset olosuhteet kalan kuivaamiseen. Peratut kalat voidaan talvella nostaa riippumaan telineisiin ulkosalle ja antaa luonnon hoitaa loput. Golfvirran vaikutuksesta talven lämpötila pysyttelee muutamissa pakkasasteissa, jolloin kala ei jäädy liiaksi. Toisaalta se ei myöskään pääse pilaantumaan. Lopputuloksena keväällä telineiltä voidaan laskea alas hyvin kuivunutta kalaa, joka säilyy sellaisenaan pitkään. Kuivattu turska oli jo viikingeillä käytössä matkaeväänä pitkillä merimatkoilla.

Pohjois-Norjan punaiset kalastajanmökit, jotka on nykyisin valjastettu turistien majoituskäyttöön, toimivat aikoinaan vaellusturskan pyyntikauden vuoksi pohjoisen rannikolle saapuvien kausityöläisten majapaikkoina. Näitä mökkejä on myös kapakalamuseon ympärillä. Ainakin osa niistä on museota pyörittävän hauskan Steinar Larsenin omistuksessa. Meidän paikalla vieraillessamme hän otti vastaan uusia majoittujia sujuvasti museo-opastehtäviensä ohessa. Steinar on tehnyt työuransa kapakalan myynnin parissa ja tuntuu tietävän aiheesta kaiken tietämisen arvoisen. Jos siis mieltäsi on painanut jokin kapakalaan liittyvä yksityiskohta, on tämä herra ehdottomasti sopiva tietolähde.

Museon rakennus on sekin ollut aikoinaan kapakalateollisuuden käytössä. Tähän rakennukseen tuore kalansaalis tuotiin käsiteltäväksi. Kahteen kerrokseen jakautuva näyttely sisältää valtavasti kalojen käsittelyyn liittyvää esineistöä. Kaikenlaisen kapakalaan liittyvän kerääminen näkyy olevan Steinar Larsenin harrastus.

Museon pääsymaksusta en oikein löytänyt ajantasaisia tietoja. Museolla ei ole nettisivuja ja muutenkin nettitiedot ovat melko hajanaisia. Museo on ilmeisesti avoinna vain kesäkaudella. Ainakin meidän paikalla käydessämme kesällä 2020 60 kruunun pääsymaksun pystyi maksamaan vain käteisellä. Jokunen kruunu kannattaa siis pitää taskun pohjalla, vaikka muuten niillä ei Norjassa oikein mitään teekään.

Kapakalaa syödään toki Norjassakin, mutta pääosin tämä hyvin säilyvä ja siksi helposti kuljetettava tuote on ollut vientitavaraa. Välimeren maissa norjalainen kuivattu turska on ollut suosittua ja etenkin Italiassa sille on voimakas kysyntä. Tosin näille tienoin vietävä kala ilmeisesti valmistellaan hieman eri tavalla. Pelkän kuivauksen sijaan se sekä suolataan että kuivataan. Suolattu kala kuivataan vaakatasossa, ei telineissä roikuttamalla. Kaloille on olemassa oma laatuluokittelunsa, jonka mukaan määrittyy myös kalan osoite. Parhaat kalat päätyvät Eurooppaan, kun taas huonompilaatuinen suuntaa Afrikkaan. Myös turskan päät kelpaavat Afrikan markkinoille. Tämä kaikki käy ilmi museovierailun avuksi tarjolla olevasta opaslehtisestä.

Myös museossa nähtävillä olevan esineistön merkitys selviää opaslehtisen avulla. Parhaan kuvan turskan kalastuksesta ja jatkojalostuksesta saa kuitenkin katsomalla yläkerrasta löytyvällä tv-ruudulla pyörivän lyhyen dokumentin. Meidän paikalla ollessamme dokumentti ei tosin ollut päällä, mutta näppärinä kaukosäätimen käyttäjinä saimme sen itsenäisesti käyntiin. Jonneilta ei moinen onnistukaan, sillä leffa on taltioitu muinaiselle DVD-levylle. Juutuubitaidoista ei tässä hommassa ole juuri iloa. Tosin mekin taisimme kehuskelustani huolimatta vahingossa eksyä katsomaan sitä pidempää versiota, jota Steinar oli jo ehtinyt museota esitellessään kehua kovin pitkäveteiseksi. Ja jos se Steinarin mielestä on pitkäveteinen, lienee elokuva meille muille kuolevaisille suorastaan kohtalokas. Herra jäi kuitenkin suustaan kiinni seuraavien asiakkaidensa kanssa ja me saimme katsoa tuota kenties pikkuisen pitkän puoleista elokuvaa kaikessa rauhassa. Siinä olikin meille dokumenttia kerrakseen, joten jätimme sen lyhyemmän version lopulta katsomatta.

Varsinaiseen museovierailuun ei tarvitse varata kovin paljoa yli puolta tuntia, mutta siitä huolimatta rakennuksesta ei taida ihan niin nopeasti päästä ulos kukaan. Steinarin päästyä vauhtiin ei tarinalle tunnu tulevan loppua lainkaan. Me olisimme museossa varmaan vieläkin, ellei sopivasti paikalle saapunut toinen pariskunta olisi vienyt herran huomiota. Vaikka kapakala ei aiheena erityisesti kiinnostaisikaan, on Steinarin tarinoita silti hauska kuunnella. Herra suorastaan huokuu innostusta aihettaan kohtaan ja hän myös puhuu erinomaista englantia. Kuulemma italia taipuu yhtä luontevasti ja mahdollisesti keskustelu onnistuu ainakin jollain tasolla vielä monella muullakin kielellä. Jokunen sana tuntui löytyvän myös suomeksi.

---

Kapakalamuseo on mielenkiintoinen kohde, vaikka et kyseisen elintarvikkeen ystävä olekaan. Tarjolla on aimoannos tietoa Lofoottien tärkeimmän elinkeinon historiasta. Valitettavasti kalan hajua inhoaville en voi museota suositella. Kuivattu turska ei tuoksahtanut ollenkaan samassa määrin kuin esimerkiksi Thaimaan kalastajakylissä myynnissä olevat kalaherkut, mutta aivan hajuttomaksikaan sitä en voi mennä sanomaan.