Viime kesän mainiosta musiikkimatkakokemuksesta (ks. Musiikkimatkalla Tallinnassa) innostuneina tartuimme oitis Bon Jovin Tallinnan keikasta kuultuamme tilaisuuteen ja hankimme liput Laululavan konserttiin. Edelliskesän tapaan majoituskin varmistettiin välittömästi ja hotellina toimi hyväksi havaittu Hilton.

Pian varauksen tekemisen jälkeen iski kuitenkin epäilys. Edellinen Laululavan konsertti oli heinäkuussa keskellä upeaa helleaaltoa. Vielä reilusti puolenyön jälkeenkin tarkeni hyvin kävellä takaisin hotellille shortsit jalassa. Nyt ajankohtana olisi kesäkuun alku, jolloin sää voi olla ihan mitä vain.

Myös konsertin sisältö herätti pientä huolta. En ole seurannut bändin uraa laisinkaan tylsäksi kokemani These Days -albumin jälkeen. Käytännössä omat suosikkini Bon Jovin levyistä ovat Slippery When Wet ja New Jersey, joita pikkunappulana tuli kuunneltua todella paljon. Kuuntelen mielelläni myös yhtyeen kahta ensimmäistä albumia sekä Keep the Faith -levyä, mutta uudempi tuotanto on satunnaisia radiosta kuulemiani kappaleita lukuunottamatta täysin vierasta.

Pelko huonosta kelistä kasvoi konserttipäivän lähestyessä. Sääennuste kun ei luvannut hyvää. Pitkin viikkoa sunnuntain ennusteissa killui sadepisaroitakin, mutta onneksi lopulta keikkailta osoittautui aurinkoiseksi. Iltapäivän kuluessa Tallinnaa peittänyt paksu pilviverho repesi ja lopulta taivas oli kauttaaltaan sininen. Lämpöasteita tosin ei ollut kuin kymmenen. Puin konsertin ajaksi nahkatakin alle kaksi kerrosta paitoja ja lisäksi otin vielä hupparin kassissa mukaan. Kaulahuivi oli kaulassa koko ajan ja hanskatkin kaivoin kassista keikan puolivälissä.

Reittimme Laululavalle kulki jälleen osan matkasta kauniin Kadriorgin puiston läpi. Kaupungin läpi oli liikkeellä melkoinen kansainvaellus, vaikka kello oli jo lähellä viimeisen lämmittelybändin aloitusaikaa. Portilla jonotuksen, kiertuepaidan ostamisen ja vesipullon täyttämisen jälkeen tuolla paikalla esiintynyt paikallinen Terminaator oli jo päässyt hyvään vauhtiin. Oman vesipullon käyttäminen vaati muuten kansalaistottelemattomuutta. Alueelle sai ohjeiden mukaan tuoda vain tyhjän muovipullon ilman korkkia. Tämä sääntö ärsytti niin paljon, että salakuljetin korkin huppariin käärittynä. Pullon täyttämisen jälkeen kaivoin korkin esille ja laitoin suljetun pullon kassiin. Kyllä on aikoihin eletty.

Myöhäisestä paikalle saapumisestamme johtuen parhaat paikat olivat jo menneet. Meillä oli liput lavasta katsoen lähimpään katsomoon eli Golden Circleen. Joskin jostain oli ilmaantunut joku timanttialue vielä lisäksi. Sille oli varattu koko lavan etuosan oikea puolisko. En kyllä muista moista nähneeni aluekartassa lippuostoksia tehdessäni. Onneksi lavan vasemmassa reunassa oli vielä tilaa muutaman ihmisen päässä lavan reunasta. Siihen parkkeerasimme ja pidimme paikkamme ihan loppuu asti. Esiintyjät olisivat voineet käydä siinä ihan lähellä kääntymässä, mutta tämmöistä ei tapahtunut kuin pari kertaa.

Edessämme oli muutama suomalainen nainen, jotka olivat kovin närkästyneitä tönimisestä. Minun mielestäni tällä kertaa rynnimistä ja tönimistä sekä muuta yleistä vääntöä oli tavallista yleisötapahtumaa vähemmän. Lämmittelybändin ja pääesiintyjän esitysten välissä olleen tauon aikana jonkin verran tunkemista esiintyi, mutta sen jälkeen tilanne rauhoittui. Jotenkin tuntuu, että jos ei lainkaan kestä tönimistä, ei ehkä kannata yrittää tuollaisessa massakonsertissa mennä sinne aivan lavan eteen. Siellä jos missä tönimistä tapahtuu.

Itse keikan osalta sain aika pitkälti sen mitä tulin hakemaankin. Bändi soitti hyvin ja mukana oli kiva kattaus minullekin tuttuja kappaleita. Koko keikkasetin voit tarkistaa täältä. Muutama kappale oli minulle tyystin tuntematon, mutta sitä osasin odottaakin. Kuulin myös vihdoin Runawayn oikein esitettynä. Edellisen kerran bändin keikalla nähtyäni vuonna 2000 kyseisestä hitistä esitettiin erikoinen akustinen hidas versio.

Pieni harmi oli Jon Bon Jovin ääni, joka ei ollut ihan parhaassa iskussaan. Reippaammissa ralleissa herra lauloi hyvin säästellen. Ilmeisesti hän säästi ääntään hitaisiin kappaleisiin, joissa ääni toimikin hienosti. Minulle olisi kelvannut käänteinen ratkaisu, mutta samapa tuo. Bändissä oli viisi taustalaulajaa, joten etenkin kertosäkeissä laulua kyllä riitti, vaikka päälaulaja vähän ottikin rauhallisemmin.

Bon Jovi ei erityisesti ollut panostanut lavasteisiin. Lavalla ei ollut soittamisen kannalta tarpeellisen kaluston lisäksi mitään. Valtavat screenit hoitivat lavasteiden virkaa, ja hyvin hoitivatkin. Erityisesti tykkäsin valmiin materiaalin ja live-kuvan yhdistelemisestä.

Hienoimmat efektit olivat mielestäni God Bless This Mess -kappaleen (jonka kuulin nyt ensimmäisen kerran) aikana ruuduilla näytetyt lehtileikkeet, joissa oli kenties ihan aitoja uutistosikoita bändin uran varrelta ja niiden kuvituksena osin suoraan lavan edessä olevien kameroiden tuottamaa kuvaa. Kyllä moderni tekniikka on ihmeellistä.

Keikka päättyi vajaat kaksi ja puoli tuntia alkamisensa jälkeen. Väkimäärän valuminen ulos porteista kesti jonkin aikaa. Pysähdyimme itse alueen sisälle hetkeksi lisäämään vaatetusta. Hupparin myötä paitakerros kasvoi kolmen paksuiseksi. Reilun puolen tunnin vaeltamisen jälkeen olimme takaisin hotellilla.

Hilton suoriutui jälleen pahasti ruuhkautunutta ja sekavaa sisäänkirjautumista lukuunottamatta hienosti. Luulisi tuon kokoisen hotellin pystyvän pikkuisen tehokkaammin ottamaan asiakkaita sisälle. Nyt kuitenkin osa väestä oli joutunut odottamaan huoneitaan puolitoista tuntia. Joku jopa valitti saaneensa avaimen huoneeseen, jossa olivat toiset asiakkaat paikalla. Me saimme onneksi lopulta tiskille päästyämme huoneemme saman tien. Siitä eteenpäin kaikki sujui hienosti. Nukuimme lyhyen yön mainiosti. Aamiainen oli jälleen maittava ja tarjonnaltaan runsas. Erityiskiitos kuuluu kahvista, joka tarjottiin pöytään ja joka oli hyvää.

Tallinna osoitti jälleen olevansa mainio kaupunki musiikkimatkailijalle. Kotoisista hämeenlinnoista ja hyvinkäistä poiketen majoituskapasiteettia löytyy. Monista kotimaan konserteista on käytännössä pakko matkustaa vielä yötä myöten kotiin. Sää olisi saanut olla lämpimämpi, mutta sateelta onneksi säästyimme. Eniten kävi kuitenkin sääliksi soittajia, jotka joutuivat työskentelemään avokäsin viileässä säässä. Kokemuksesta tiedän, että lämpötilan ollessa kymmenessä asteessa soittaminen voi tuntua tuskalliselta.

Muut kirjoitukset aiheesta Tallinna:

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.