Joulukalenterin yhdestoista luukku vie jälleen Pariisiin, jossa vietimme pitkän viikonlopun joulun välipäivinä vuonna 2002. Pidimme tuolloin majaamme Montparnassen kaupunginosassa. Sää vierailumme aikana oli leuto ja sateinen. Lämpötila oli kymmenen asteen paremmalla puolella, mutta vettä tihkutteli liki joka päivä. Yhtenä sateisena iltana päädyimme illalliselle aivan hotellin nurkan takana sijaitsevaan pieneen italialaiseen ravintolaan, koska emme jaksaneet tarpoa sateessa sen pidemmälle.

Ravintola osoittautui todella pieneksi. Pöytiä oli alle kymmenen, mutta onneksemme yksi kahden hengen pöytä oli vielä vapaana. Salista vastasi pappa ja mamma hyöri keittiössä. Pian kävi ilmi, ettei meillä ollut henkilökunnan kanssa yhteistä kieltä. Ranskan alkeiden opiskelusta oli meillä molemmilla niin kauan aikaa, etteivät sanat muistuneet mieleen. Italiaa emme tuossa vaiheessa olleet vielä ehtineet opiskella ollenkaan. Ruokalajien nimet sentään olivat tuttuja.

Ensimmäinen ongelmatilanne oli edessä alkuruokien kohdalla. Olimme tilanneet kaprilaisen salaatin eli tomaattia ja mozzarellaa. Kelvollisia tomaatteja ei kuitenkaan ollut keskitalvella saatavilla, mitä pappa yritti meille selittää. Mammakin kutsuttiin jo keittiöstä apuun, hän kun oli kielitaitoisempi. Mamma itse oli selvästi eri mieltä ja pian olimme mekin. Lopulta ymmärsimme, että meille tarjottiin annokseen tomaatin korvaajaksi marinoituja paprikoita. Ratkaisu kelpasi hyvin ja lopputulos oli maukas.

Lopulta illallinen oli todella mainio. Niin korvikkeita sisältävät kuin muutkin ruoat olivat juuri sellaista konstailematonta italialaista kotiruokaa kuin olimme odottaneetkin. Pappa kiersi pöydästä toiseen viihdyttämässä asiakkaita. Meidänkin pöydässämme hän piipahti useaan otteeseen. Jotenkin kummasti se keskustelukin sujui ilman yhteistä kieltä. Aterian päätteeksi pöytäämme ilmestyi kaksi grappalasia ja niihin reilu kaato kirkasta tislettä. Kipollinen keksejä tupsahti niille kaveriksi. Nämä eivät koskaan päätyneet laskulle.

Nautimme pääruokien kanssa Rosso di Montalcinoa, jota pappa meille suositteli. Kun kerroin Brunello di Montalcinon, Montalcinon kaupungin ykkösviinin, olevan suuri suosikkini, innostui pappa oikein erityisesti. Selityksestä iso osa meni ohi, mutta selvästi aihe oli lähellä hänen sydäntään.

Pois lähtiessämme pappa halasi meitä kuin vanhoja tuttuja. Mammakin kutsuttiin keittiöstä paikalle meitä halaamaan. Eikä siinä vielä kaikki, pappa antoi meille vielä mukaan pienen lautasen, jossa oli montalcinolaisen viinitilan nimi. Meillä kun oli selvästi yhteinen viinisuosikki. Illallinen oli niin mielettömän upea  ravintolan hienon tunnelman ja henkilökohtaisen palvelun takia, että meillä molemmilla oli tippa silmäkulmassa ovesta ulos astuessamme.

Valitettavasti en tullut ottaneeksi yhtään kuvaa ravintolan sisäpuolelta. Kyseistä ravintolaa ei ilmeisesti ole enää olemassa, ei ainakaan samassa paikassa.

Muut joulukalenterin luukut:

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.