Kuudestoista luukku vie Espanjaan. Vietimme kahtena peräkkäisenä vuonna joulukuun alussa viikon tai pari Andalusiassa. Näistä jälkimmäisellä kerralla aloitimme kierroksemme historiaa huokuvasta Córdobasta. Tarinamme kertoo sekavista ensikokemuksistamme uudessa majapaikassamme.

Olimme oikeastaan saapuneet Andalusiaan jo myöhään edellisenä iltana. Majoituimme ensimmäisen yön lentokentän tuntumassa Holiday Inn -hotellissa, koska emme halunneet lähteä tien päälle suoraan lennon jälkeen. Eikä se olisi ollut mahdollistakaan, sillä lentokentän autonvuokraamo oli mennyt kiinni jo ennen lentomme laskeutumista. Yö jäi lyhyeksi molemmista päistä, sillä pääsimme nukkumaan vasta kahden aikoihin, ja aamulla yläpuoleltamme alkoi kuulua lasten iloista pomppimista jo ennen kello kuutta. Sitä meteliä eivät mitkään korvatulpat pystyneet vaimentamaan.

Aamiaisen jälkeen kävin noutamassa varaamani vuokra-auton Hertzin vuokraamosta lentokentältä. Tämäkään ei mennyt ihan putkeen, sillä en löytänyt koko vuokraamoa. Kävi ilmi, että vuokraamoon pääsi vain lentokentän kansainväliseltä puolelta. Ulkopuolelta saapuville oli tarjolla vain palautuspiste, joka oli taitavasti piilotettu muilta kuin autolla paikalle saapuvilta. Puhelinsoitolla tästä kuitenkin selvisin. Autonkin sain, kunhan se ensin kuskattiin sieltä toiselta puolelta palautusosastolle.

Ajomatka Córdobaan kesti liki kaksi ja puoli tuntia. Perillä pääsimme navigaattorina toimineen tabletin gps-sekoilujen takia tekemään pienen ylimääräisen kierroksen ennen kuin löysimme perille juutalaiskaupunginosassa sijaitsevalle hotellillemme. Alue on kaupungin vanhaa osaa, jossa kadut ovat todella kapeita, mutta silti osin kaksisuuntaisia. Hotellin edustalla oli kenties maailman pienin aukio. Yritin pysäköidä auton parhaan kykyni mukaan mahdollisimman vähän häiriötä aiheuttavaan paikkaan. Vaimo jäi varmuudeksi autoon odottamaan, kun minä hilpaisin sisälle vastaanottoon.

Kun muodollisuudet oli hoidettu, kysyin virkailijalta vielä lisäohjeita auton suhteen. Hän sanoi auton voivan jäädä nykyiseen paikkaansa. Henkilökunta siirtää sen hotellin pysäköintialueelle. Siispä palasin autolle, joka oli sillä välin aiheuttanut pienimuotoisen liikennehärdellin. Automme taakse oli kertynyt jonoa, joka esti vastaan tulevan taksin etenemisen. Tilanne näytti kuitenkin rauhalliselta. Kaikki odottivat kiltisti vuoroaan. Córdoban liikenne lienee mukavan sujuvaa aina.

Torvet alkoivat soida vasta, kun olimme purkaneet tavaramme autosta ja lähdimme molemmat kävelemään kohti hotellia. Onneksi hotellin ovimies riensi apuun. Matkatavarat saatiin pois kadulta ja minä siirsin autoa pikkuisen eteenpäin ovimiehen opastuksen mukaan.

Autolla paikalle saapuminen ei jäänyt viimeiseksi haasteeksi majapaikassamme. Jopa paljon sitä haastavammaksi soittautui hotellista ulos löytäminen. Kompleksi koostui useista toisiinsa kiinni rakennetuista erillisistä taloista. Niissä kaikissa oli paikallisen tavan mukaan sisäpiha. Käytäviä kulki kahdessa tai kolmessa kerroksessa talosta riippuen ja ne kaikki olivat ulkosalla sisäpihoille päin.

Pääsimme huoneeseemme ovimiehen opastuksella. Hetken kuluttua ulos lähtiessämme päädyimme kiertämään kehää löytämättä portaita alakertaan. Kun lopulta löysimme portaat, veivät ne täysin outoon paikkaan, josta emme päässeet edelleenkään eteenpäin. Pyörimme melkoisen kauan ennen kuin lopulta luovutimme portaiden etsinnän ja suuntasimme suosiolla hissille, jolla olimme nousseet yhden kerroksen matkan ovimiehen opastaessa. Hissi toi tutun näköiselle sisäpihalle, josta löysimme pian reitin vastaanottoon ja edelleen kadulle. Käytimme hissiä vielä useita kertoja ennen kuin vasta seuraavana aamuna aamiaiselle suunnatessamme onnistuimme löytämään samalle sisäpihalle johtavat portaat.

Itse kaupungin vanhan osan kapeat kadut muistuttivat hieman hotelliamme labyrinttimäisyydessään. Tästä huolimatta viihdyimme Córdobassa mainiosti. Eikä tuossa hotellissakaan oikeasti ollut mitään muuta valittamista.

Muut joulukalenterin luukut:

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.