Kesän 2014 reissumme kolmas osavaltio oli Kalifornia, joka lienee ainakin nimeltä tuttu kaikille. Tarkempi tutustuminen ennen reissua osoitti, että kovin vähänpä tästä paikasta lopulta tiesin etukäteen. Mielikuva oli ehkä liiaksi Hollywoodin tuotosten vääristämä ja sopi edes joten kuten vain eteläiseen osaan osavaltiosta.
Kalifornia on USA:n osavalitoista pinta-alaltaan kolmanneksi suurin ja väkimäärältään suurin. Suomeen suhteutettuna pinta-alaa on melkein 1,3-kertaisesti. Ja kuten on helppo kuvitella, mahtuu tuon kokoiselle pinta-alalle laaja kirjo erilaisia ilmasto-oloja ja sitä myötä myös paljon toisistaan poikkeavia maisemia.
Pohjoisesta Kaliforniasta löytyvät maailman suurimmat puut (korkeimmat ovat punapuita ja ympärysmitaltaan suurimmat mammuttipetäjiä). Eteläisessä Kaliforniassa puolestaan kasvaa palmuja. Etelässä on myös aavikkoa, jossa ei kasva juuri mikään.
Myös sää on eri osissa Kaliforniaa hyvin erilaista. Meri viilentää rannikkoseutua. Etenkin pohjoisosassa ei todellakaan ollut kuuma rannikon läheisyydessä. Ihan reilusti sai takkia pitää päällä. Lämpötila nousi huomattavasti sisämaahan päin siirryttäessä. Pohjoinen Kalifornia on selvästi myös sateisempaa kuin eteläinen osa. Tämän näkee jo kasvillisuuden perusteella. Seattlessa vitsailivatkin, että eteläisessä Kaliforniassa ihmiset menevät paniikkiin sateella, koska eivät osaa käyttää auton tuulilasinpyyhkijöitä. Kylläpäs jutulle naurettiin, mutta se ei liene kovin kaukana totuudesta.
Saavuimme Kaliforniaan Oregonin puolelta joskus puolen päivän jälkeen keskiviikkona 25. kesäkuuta. Kalifornia toivotti meidän tervetulleeksi reippaalla kaatosateella. Ajelimme ohi kauniin rannikon, josta emme nähneet oikein mitään. Hämmästyttävästi sade taukosi hetkeksi juuri kun saavuimme punapuumetsän katveessa kulkevalle Avenue of the Giants-tielle (California State Route 254). Säästyimme siis kastumatta, kun kävimme tutustumassa vuonna 1991 kaatuneeseen 113-metriseen punapuuhun Founder’s Grovessa edellä mainitun tien varrella. Metsässä on edelleen pystyssä lukuisia yli 100-metrisiä puita. Harvoin sitä suomalainen hämmästelee metsää suu auki tuijotellen.
Avenue of the Giants oli kyllä erinomaisen miellyttävää vaihtelua Kalifornian puolella moottoritieksi kasvaneelle 101-tielle, jota olimme ajelleet jo pidemmän matkaa. Tämä pienempi tie kurvaili joka puolella vallitsevan vihreyden keskellä. Välillä puut kurottivat tien yli molemmin puolin niin, ettei taivasta juurikaan näkynyt. Vihreä sammal tai muu vastaava peitti puiden runkoja saaden ne näyttämään sametilla vuoratuilta. Silloin tällöin tien varrella tuli vastaan pieni kylä.
Isot punapuut ovat niin suuria, että niiden juureen voi kaivertaa auton mentävän kolon ilman että puu siitä isommin häiriintyisi. Ja koska näin voi tehdä, niin näin myös tehdään. Tällaisia puita esitellään rahaa vastaan ainakin kolmessa paikassa pohjoisessa Kaliforniassa. Me tutustuimme yhteen Leggettissä. En viitsinyt kuitenkaan kokeilla vuokra-auton täyden vakuutuksen kattavuutta, vaan ajoin suosiolla puun ympäri. Jotkut muut kuitenkin kokeilivat ohjaustaitojaan.
Ensimmäisen yön Kaliforniassa vietimme pienoisessa Upper Laken kaupungissa. Se sijaitsee lähellä Kalifornian suurinta järveä Clear Lakea. Kaupungin reunalta löytyi Super 8-ketjun motelli (63,29€/yö Hotels.comista), josta irtosi huone edullisesti. Kävelymatkan päässä motellilta sijaitsi kuplahalliin rakennettu kasino, jonka ravintolassa kävimme illallisella. Ruoka ei ollut kovin kallista, mikä korvasikin sitten heikkoa laatua. Puitteet olivat kuitenkin kohtalaisen prameat. Hanasta löytyi onneksi kalifornialaisen Sierra Nevadan panimon huippuhyvää Pale Alea (saa myös Alkosta).
Järvialue sijaitsee sisämaassa. Etäisyyden rannikosta kasvaessa keli muuttui kirkkaammaksi ja lämpötila nousi. Upper Lakessa olikin jo liki 30 astetta, kun rannikolla ja punapuumetsissä oli tyytyminen 15-18 asteeseen. Aamulla ennen poistumista hoodeilta kävimme vielä piipahduksella Upper Laken historiallisessa vanhassa kaupungissa. Tämä muutaman korttelin kokoinen alue oli varsin viehättävä puutaloineen. Kaupunki vaikutti kaiken kaikkiaan varsin viehättävältä uneliaalta pikkukaupungilta. Oregonista poiketen tosin täällä oli jo enemmän havaittavissa resuisia laitapuolen tallaajia.
Kalifornia on myös USA:n kuuluisimpien viinien koti. Kalifornian lukuisista viinialueista tunnetuin lienee Napa, joka sijaitsee pohjoisessa Kaliforniassa hieman San Franciscon pohjoispuolella. Ajelimme lähes koko Napan laakson läpi pohjoisesta etelään. Kukkuloiden toisella puolella, lähempänä merta, olisi sijainnut toinen viinialue Sonoma, joka on vähemmän tunnettu, ja siksi ehkä jopa mielenkiintoisempi (ja edullisempi). Valitettavasti vain aikamme oli rajallinen ja Napa sattui paremmin reitille. Ehkä sitten seuraavalla kerralla…
Napan yhteydessä mainitaan aina vuoden 1976 kuuluisa sokkomaistelu Pariisissa, jossa Napan viinit voittivat ranskalaiset verrokkinsa kaikkien suureksi hämmästykseksi sekä puna- että valkoviineissä. Tämän jälkeen viinialueen suosio lähti räjähdysmäiseen nousuun. Napa lieneekin monelle se ainoa nimeltä tuttu viinialue USA:ssa. Myöhemmin reissulla opimme kuitenkin, että nykyään kaupallista viinintuotantoa harrastetaan kaikissa USA:n osavaltioissa. Jo pelkästään Kalifornian osavaltiossa erillisiä luokiteltuja viinialueita on yli sata.
Napan laaksossa on useita kaupunkeja. Vierailimme näistä kolmessa. St. Helenassa pysähdyimme Beringerin viinitilan kohdalla. Siellä oli mahdollista osallistua kellarikierrokselle ilman ennakkovarausta, joten lyöttäydyimme porukan jatkoksi. Vanhempi herrasmies esitteli meille nyt jo käytöstä poistuneita kellareita, jotka kiinalaiset siirtotyöläiset olivat aikoinaan louhineet 1800-luvulla. Saimme kuulla tilan toimineen yhtenä harvoista Napan viinitiloista myös kieltolain aikana, koska hartaina katolilaisina tilan omistajat saivat luvan valmistaa ehtoollisviiniä.
St. Helenasta matka jatkui Yountvilleen, joka on Napan kulinaarinen keskipiste. Kaupungista löytyy lukuisia michelintähditettyjä ravintoloita (kuulemma tiheämmässä kuin missään muualla maailmassa), joista tunnetuin lienee kaupungin oman ihmepojan Thomas Kellerin kolmen tähden French Laundry. Valitettavasti kyseinen ravitsemusliike ei tarjonnut torstaipäivänä lounasta.
Sen sijaan Kellerin vähän kasuaalimman Ad Hoc-ravintolan lounaslaajennus Addendum tarjosi edellisen illan grillauksen ylijäämiä boksilounaan muodossa. Ja mikäs siinä olikaan ulkona syödessä Kalifornian auringon porottaessa kuumasti. Astiat ja välineet olivat kertakäyttöisiä, mutta kalifornialaiseen tyyliin silti biohajoavia.
Hyvää oli Kellerin väen grillaama possu ja kana, eikä ollut valittamista lisukkeissakaan.
Vatsat täysinä vyöryimme viimeisen etapin kohti Napan kaupunkia. Alueen pääkaupunki on viime vuosina kohottanut profiiliaan ja nykyisin tämä aiemmin kuulemma tympeä kaupunki ottaa vieraat avosylin vastaan. Lisäksi viinejä maistellakseen ei enää tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, sillä suurin osa viineistä on maisteltavissa suoraan Napan kaupungissa.
Majapaikkaa arvottiin Napassa huolella ja valinta onnistuikin erinomaisesti. Pieni McClelland Priest Bed&Breakfast (157,18€/yö Hotels.comista) osoittautui todelliseksi helmeksi. Kuvissa aivan upealta näyttänyt vanha talo oli todellisuudessa vieläkin upeampi. Emäntä Celeste toivotti meidät kädestä pitäen tervetulleiksi ja esitteli käytännön järjestelyt sekä huoneemme. Hän myös antoi meille lipukkeet, joilla saimme ilmaisen viinimaistelun hänen ja hänen viinintekijämiehensä omistamassa viinituvassa, Uncorked at Oxbow:ssa. Luvassa oli myös ilmainen pullo yhtä maistelun valkoviineistä.
Saimme ilmeisesti talon suurimman huoneen, joka sijaitsi katutasossa. Huoneessa oli valtava pylvässänky. Huoneen, kuten koko talon alakerran, huonekorkeus oli todella huima. Kylpyhuoneessa oli poreamme, jota valitettavasti emme ehtineet kokeilemaan. Myös ilmeisen hieno aamiainen jäi kokematta, koska jouduimme lähtemään aikaisin eteenpäin ehtiäksemme Yosemiten kansallispuistoon. Saimme kuitenkin vapaasti käyttää jääkaapin antimia sekä keittiön kahvinkeitintä. Kuka oikeasti päästää vieraat hillumaan vapaasti majatalonsa keittiössä, kysyn vaan?
Napa päätyi nopeasti tarkemman vierailun arvoisten paikkojen listalle. Kaupungin keskusta on oikein viehättävä ja lisäksi helposti jalkaisin kierrettävissä. Yöpaikka Napassa, päivällä kierroksia lähialueen viinitiloille ja illalla lisää viiniä kaupungin viinituvissa. Siinähän on jo suunnitelmaa yhden reissun tarpeiksi.
Vierailumme majatalon omistajapariskunnan viinitupaan kruunasi lyhykäisen naparetkemme. Henkilökunta sekä kanta-asiakkaat olivat kaikki aivan mahtavaa porukkaa ja meillä oli heidän kanssaan tarinoidessamme todella hauskaa. Ihmekös, kun tuntuivat olevan muusikoita koko remmi. Yksi oli jopa tulossa bändinsä kanssa loppukesän kiertueella Ruotsiin asti. Kuulemma Suomi ei valitettavasti mahtunut ohjelmaan.
Viineihin keskittyminen jäi hieman sosiaalisten ilojen varjoon, mutta tarjotuista chardonnay ja cabernet olivat ihan kelvon ruokaviinin oloisia. Chardonnayta saimme pullollisen mukaamme. Olisin mieluusti keskustelut majatalon isännän kanssa viininvalmistuksesta Napassa. Siihen olisikin varmasti myöhemmin illalla tarjoutunut tilaisuus, mutta valitettavasti aiemmat raskaat matkapäivät alkoivat vetää silmäluomia alaspäin, ja väsyneen turistin tie vei takaisin majapaikkaan ja unten maille. Edes viinituvassa aluillaan ollut open mic night ei jaksanut innostaa jäämään. Eli todellakin olimme unen tarpeessa!
Matkalla hotellille piipahdimme viinituvan naapurissa sijaitsevassa kauppahalli Oxbow Public Marketissa. Paikka vaikutti jonkin verran kliiniseltä, mutta ihan kelvollista tavaraa siellä oli myynnissä. Myös ruokapaikkojen suhteen oli valinnanvaraa. Hotellimme emäntä Celeste kertoi Oxbowin olevan saman omistajan tekosia kuin San Franciscon Ferry Building.
Oxbow Marketin vierestä löytyi suositun näköinen burgeripaikka Gott’s Roadside. Myöhemmin bongasimme näitä muualtakin, eli periamerikkalaiseen tyyliin tämäkin oli ketju. Burgerille sai kyytipojaksi mm. paikallista cabernet-punaviiniä. Pakkohan tuota oli kokeilla. Burgerit olivat todella mehukkaita ja maukkaita. Kuulemma käyttävät hyvää lihaa ja muutoinkin paikallisia raaka-aineita. Lisukkeeksi ottamamme valkosipuliranskalaiset olivat ehkä jopa vielä parempia. Gott’s Roadside osoittautui vahvaksi kilpailijaksi länsirannikon burgerimestojen ykköspaikalle. Toinen tasavahva kisaaja löytyi myöhemmin San Franciscosta.
Napasta jatkoimme matkaa kohti Yosemiten kansallispuistoa. Kyseessä on USA:n ensimmäinen kansallispuisto, jonka ensimmäinen osa suojeltiin jo 1864. Puistossa juhlittiin siis 150. vuotta kansallispuistona. Yosemite on vuodesta 1984 kuulunut myös UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Tutustuimme yhden iltapäivän verran Yosemiten laaksoon, joka sijaitsee liki kilometrin korkuisten kallioiden välissä. Upeassa auringonpaisteessa 30 asteen lämmössä nautimme retkestä todella paljon. Kansallispuistossa olisi toki paljon pidemmäksikin aikaa nähtävää.
Matka Yosemiteen kesti useamman tunnin. Aluksi matka kulki moottoritietä pitkin. Moottoritieltä pienemmälle tielle käännyttyämme alkoi pian kipuaminen yli kukkuloiden. Keskeltä kukkuloita löytyi houkuttelevan näköinen kahvila Priest Station Cafe, jossa kävimmekin lounaalla. Burgeri oli taidolla grillattu ja ruoka lisäksi saapui hyvin nopsasti. Yosemiteen vievän tien 120 varrella olisi etempänä ollut Big Oak Flatin kaupunki, jonka keskustassa olisi ollut enemmänkin ruokapaikkoja. Mutta Priest Stationin pöydästä näkyviä maisemia ei Big Oak Flatista olisi löytynyt.
Majoituimme vanhaan 1800-luvulla rakennettuun Wawona Hotelliin (191,38€/yö Hotels.comista), joka sijaitsee Wawonan pikkukylässä Yosemiten puiston alueella. Hotellissa varoiteltiin karhuista. Vanhat rakennukset olivat todella sympaattisia, joskin kuuluvuus naapurihuoneeseen oli häkellyttävän hyvä. Onneksi naapurissakin oltiin väsyneitä, joten yöllä ei tarvinnut heräillä mölyilyyn.
Yosemitesta jatkoimme matkaa San Franciscoon (tarkemmin kirjoituksessa osa 4: San Francisco), jossa majoituimme kolmeksi yöksi. San Franciscosta puolestaan jatkoimme taas rannikon tuntumassa kohti etelää. Seuraava vierailukohde oli Montereyn akvaario. Siksi majoituimme viereiseen Pacific Groven kaupunkiin. Vaikka majapaikkamme sijaitsi naapurikaupungissa, oli akvaario kävelymatkan päässä. Pacific Grove ei tosiaan ole suuren suuri kaupunki.
Suureksi ja hienoksi mainostettu akvaario oli ehkä pieni pettymys Lissabonin akvaarion jälkeen. Ehkä syynä ei niinkään ollut kalojen ja muiden eläinten määrä kuin enemmänkin esitystapa. Ehkä informatiivinen eurooppalainen esitys vain vetoaa meihin enemmän kuin action-keskeinen amerikkalainen. Vaan ei tuo nyt mitenkään ikävä paikka ollut, päin vastoin. Erityisesti meduusa-aiheinen erikoisnäyttely oli kiva.
Myös Pacific Grovessa meillä oli onnea majapaikan suhteen. Vanhassa puutalossa ja sen ulkorakennuksissa sijaitseva Green Gables Inn (181,35€/yö Hotels.comista) oli jälleen oikein sympaattinen kokemus. Huone oli varsin tilava. Aamiainen oli todella maittava sisältäen yhden suolaisen ja yhden makean vasta paistetun leipomuksen samoin kuin mm. tuoreita marjoja ja hedelmiä. Katsottavaa aamiaisen yhteydessä tarjosivat delfiinit, jotka hyppivät meressä rannan tuntumassa. Mikäs niitä oli siinä ikkunasta katsellessa.
Kävimme ajelemassa läpi ehkä hieman ylimainostetun 17-mile driven. Kyseessä on yksityisen Pebble Beachin asuinalueen läpi kulkeva maksullinen reitti, jonka varrella on hienoja rantamaisemia. Pääsymaksusta huolimatta voin reittiä suositella. Maksua vastaan saa esitteen, jonka kartan avulla mikään reitin varrella olevista nähtävyyksistä ei jää näkemättä. Maksukuitti käy myös koko arvostaan maksuvälineenä alueen ravintoloissa. Etenkin jokaiselle golfia harrastavalle käynti Pebble Beachin kentän laitamilla jo pelkästään on tuon pääsymaksun arvoinen.
Pacific Grovessa oli muuten todella paljon peuroja. Niitä laidunsi talojen pihoilla ja teiden varsilla aivan joka puolella. Juoksipa yksi melkein sisälle hotellihuoneeseemmekin. Kirjoittelin postikorttia katutasossa sijaitsevassa huoneessamme ulko-oven ollessa auki, kun peura kirmasi aivan oven edestä talon nurkalle ja ilmeisesti aidan yli naapuritontille.
Hotellista kysyimme vinkkejä illallispaikan suhteen ja heillä olikin hyviä tärppejä valmiina. Loistavasti hotellin oleskelutiloihin oli kerätty kokoelma lähiseudun ravintoloiden ruokalistoja etukäteen tutustuttaviksi. Kerrassaan loistava idea! Näistä sitten päädyimme valitsemaan kalaruoastaan tunnetun ravintola Passionfishin. Ravintola sijaitsi Pacific Groven keskustassa ihan kävelymatkan päässä hotellilta. Illallinen oli kaikin puolin positiivinen yllätys. Kolmen ruokalajin illallisemme oli yksi reissun parhaista ja hintakin oli häkellyttävän edullinen. Voin lämpimästi suositella.
Pacific Grovesta matka jatkui kohti Santa Barbaran viinialuetta, joka lienee useimmille viininharrastajille tuttu elokuvasta Sideways. Menimme jopa niin pitkälle, että majoituimme samaan motelliin kuin sankarit Miles ja Jack elokuvassa. Lisäksi kävimme myös syömässä elokuvasta tutussa ravintolassa Hitching Post II. Säälittävää, eikö totta.
Matkalla viinialueelle oli kuitenkin vielä tarjolla hienoja maisemia. Big Sur sijaitsee Montereyn lahden jälkeen seuraavana rannikolla ja sen alueelle sijoittuvat Kalifornian kenties hienoimmat rantakalliot. Myös hämmentävä turistikohde Hearst Castle sattui reitille, mutta vierailukeskuksessa piipahdettuamme päätimme jättää hintavahkon opastetun kierroksen väliin. Muutoin ilmeisen suosittuun linnaan ei tutustumaan pääsekään.
Hearst Castlen lähellä oli näköalapaikka, joka sijaitsi merinorsujen suosiman rannan vieressä. Nämä pahanhajuiset eläimet pötköttelivät hiekalla ja välillä kauhoivat lisää hiekkaa päälleen.
Big Surin eteläpuolella kävimme vielä tutustumassa lounaan ja pienen rannalla kävelyn verran perinteiseen rantalomakohteeseen Pismo Beachiin. Tämä jo Väiski Vemmelsäären ja Repe Sorsan muinaisista seikkailuista tuttu paikka vaikutti ihan viehättävältä. Valitettavasti 18 asteen lämpö ja hyisen kylmänä mereltä puhaltanut tuuli eivät oikein houkutelleet riisumaan edes takkia päältä uimisesta puhumattakaan.
Pismo Beachissa söimme lounaaksi törkeän maukkaalla nyhtöpossulla täytetyt voileivät Mo’s Smokehouse BBQ-ravintolassa. Seiniä täyttävät kunniakirjat kertoivat lukuisista voitoista, joita ravintola oli saavuttanut ruoillaan.
Viinialueella Buelltonin kaupungissa sijainnut Days Inn-ketjuun kuulunut majapaikkamme (58,64€/yö Hotels.comista) ei erityisen suuria hurraahuutoja nostattanut ilmoille. Huone oli kuitenkin edullinen ja ajoi asiansa. Itse kaupunki oli varsin tylsä. Yritimme etsiä muita ruokapaikkoja, mutta jouduimme lopulta kuitenkin taipumaan Hitching Post II-ravintolaan, kun muut menivät kiinni jo yhdeksältä. Ravintola osoittautui varsin vaihtelevista arvioista huolimatta ihan kelvolliseksi. Kyllä he pihvinsä osasivat grillata ja omatekoinen pinot noir-viinikin oli ihan kelpoa. Siis pinot noiria pihvin kanssa? Jep, oli kovin erilaista kuin ranskalainen pinot. Pihalla puussa vaaninut parvi korppikotkiakaan ei onnistunut pilaamaan iltaa.
Buelltonin harmaudesta jatkoimme matkaa Santa Barbaran vanhaan kaupunkiin. Ihan kiva paikkahan tuo oli, joskaan mitään erityistä ei siitä jäänyt mieleen. Ostimme mukaan kahvit ja pelastimme nipin napin automme joutumasta hinattavaksi poliisin hoiviin. Oli jäänyt lukematta pieni mutta merkityksellinen paitsi-sanalla alkanut osa liikennemerkistä. Juuri sinä päivänä halusivat lakaista katuja.
Sitten saavuimmekin jo Los Angelesin piirikuntaan (tarkemmin kirjoituksessa osa 5: Los Angeles). Siellä viivyimme kaikkiaan neljä yötä. Niiden jälkeen jatkoimme jälleen ajelua, tällä kertaa kohti Las Vegasia (tarkemmin kirjoituksessa osa 6: Las Vegas ja Grand Canyon) naapuriosavaltio Nevadan puolelle. Matka kulki halki Mojaven aavikon, jossa lämpötila kohosi korkeimmillaan 45 asteeseen. Ajelimme pienen pätkän Victorvillen ja Barstowin välillä legendaarista tietä numero 66 pitkin. Siellä liikennettä oli huomattavan vähän verrattuna monikaistaiseen interstateen. Samoin kylät olivat kutistumaan päin. Autioita taloja ja huoltoasemia näkyi useita.
Pysähdyimme keskelle ei mitään ottamaan muutaman valokuvan ja ihastelemaan käkkäräisiä puskia ja totaalista hiljaisuutta, joka vallitsi kaikkialla. Ajoittain ohi suhahti auto, mutta sitten oli taas täysin hiljaista. Ilmassa ei tuntunut pienintäkään tuulenvirettä, eikä yksikään eläin pitänyt ääntä. Tuntui kuin korvissa olisi ollut pumpulia. Aivan vastaavaa hiljaisuutta ei kaupunkiasujan kohdalle usein osu. Sitten kuumuus alkoi korventamaan silmämunia ja oli aika istua ilmastoidun auton kyytiin ja jatkaa matkaa.