Oklahoman jälkeen palasimme takaisin Texasiin, jonka läpi olimme ajaneet jo aiemmin etelästä pohjoiseen. Route 66 kulkee tämän manner-USA:n suurimman osavaltion pannunkahvan läpi matkallaan Oklahomasta New Mexicoon. Tämä etappi oli vuorossa seuraavaksi.

Texasista on monilla varmasti tietynlaisia mielikuvia. Ainakin minulla niihin kuuluivat pickupeilla ajelevat Stetsonpäiset punaniskat sekä laajat peltomaisemat ja teitä tukkivat karjankuljetukset. Nämä tuntuivatkin olevan ihan paikkansapitäviä mielikuvia. Sitä peltomaisemaa tosiaan riitti ja paljon oli ihmisillä Stetsoneita ja pickupeja. Ihmiset olivat kuitenkin vierailijoita kohtaan ystävällisiä, ja muutoinkin Texas jäi mieleen varsin vieraanvaraisena osavaltiona. Tokihan välimatkat ovat pitkiä, emmekä kovin kattavaa kuvaa ehtineet näin lyhyessä ajassa muodostamaan. Ihan hyvin voisin kuvitella palaavani tutkimaan tarkemmin tällä kertaa vähemmälle huomiolle jääneitä nurkkia. Yli kahden Suomen kokoisessa osavaltiossa kun nähtävää riittää.

Oklahoman osavaltiossa olimme ajelleet jo matkan alkupuolella (ks. osa 5: Tulsa) ennen kuin poikkesimme route 66 -reitiltä ylimääräiselle retkelle syvään etelään. Palasimme Oklahoman puolelle matkalla Dallasista pohjoiseen. Samalla palasimme takaisin ruotuun tämän liki parin viikon harharetken jälkeen.

Etelän harharetki lisäsi matkaohjelmaamme paljon mielenkiintoista, kuten New Orleansin (ks. osa 8: New Orleans) ja mahtavat Texasin grilliherkut (ks. osa 9: Austin). Valitettavasti kolikolla on aina kääntöpuolensa. Meiltä jäi väliin yksi route 66:n parhaiten säilyneeksi mainituista osuuksista eli matka Tulsasta Oklahoma Cityyn. Tältä väliltä olisivat löytyneet mm. hieno Rock Creek Bridge -silta Sapulpan länsipuolella ja yli 600 eri limpparia myyvä Pops Arcadiassa.

Saapumisessa Dallasiin oli vähän enemmän jännitystä mukana kuin yleensä. Tokihan tuntemattoman suurkaupungin keskustassa joutuu välillä ajamaan kieli keskellä suuta, mutta tällä kertaa lisämausteensa toivat poliisin sulkemat kadut. Reitin uudelleenlaskentaa tehtiin useaan otteeseen ennen kuin pääsimme lopulta hotellimme Homewood Suitesin kanssa samalle kadulle.

Emme jaksaneet matkustaa kerralla New Orleansista Austiniin asti, vaan vietimme yhden yön matkalla Winnien pikkkukaupungissa Texasin puolella. Aluksi ajatuksena oli yöpyä isommassa kaupungissa Beaumontissa lähempänä Louisianan rajaa, mutta teimme aivan viime hetkellä tässä pienen korjausliikkeen. Beaumontissa kun ei itsessään ollut mitään erityistä nähtävää, pyrimme pääsemään jo ensimmäisenä päivänä vähän pidemmälle Texasin puolelle.

Matkalla kohti Texasin rajaa pidimme lounastauon Breaux Bridgen pikkukaupungin kohdalla. Tien varrelta löytyi Wendy’s -ketjun hampurilaisravintola, jonka Summer Berry Chicken Salad -annosta (kesämarjakanasalaatti) olimme nähneet televisiossa mainostettavan. Breaux Bridgessä maistoimme tätä salaattia ensimmäisen kerran, mutta kerta ei ollut jäävä viimeiseksi. Salaatti oli oikein mukavan raikas, mutta silti sopivan ruokaisa. Matkamme aikana illalliset olivat pääosin sen verran tuhteja, että lounaalla salaatti tuntui oikein sopivalta.

Saavuimme New Orleansiin edellisestä majapaikastamme jo lounasaikaan. Mississippin pääkaupungin lähellä sijainnut majapaikkamme ei ollut laisinkaan onnistunut valinta, mikä houkutteli nopeasti liikkeelle. Huonetta ei vielä niin aikaisin ollut tarjolla hotellissamme Drury Inn & Suitesissa, joten jätettyämme auton ja matkatavarat hotellin hoteisiin, jalkauduimme kaupungille.

Huonetta odotellessamme kävimme lounaalla ja pienellä kierroksella kaupungilla. Aurinkorasva oli unohtunut matkalaukkuun, joten pysyttelimme varjossa ja sisätiloissa mahdollisimman paljon. Olimmehan kaksi ensimmäistä viikkoa matkastamme jo selvinneet onnistuneesti polttamatta nahkaamme. Aurinko porotteli New Orleansissa hyvin kuumasti.

Pian Memphisin jälkeen ylitimme taas osavaltion rajan ja siirryimme Mississippin puolelle. Route 66 jäi yhä kauemmas, kun matkamme jatkui kohti bluesin ja jazzin syntyseutuja. Maisemaan ilmestyivät taas maissipellot samoin kuin puuvillapellot, jotka ovat olleet tärkeä osa osavaltion historiaa. Tästä historiasta oli tarkoitus ottaa selvää aihetta käsittelevässä museossa matkan varrella.

Matkasimme aluksi tietä 61 pitkin. Tie vaihtoi pian identiteettiä yhtyessään tien numero 49 kanssa. Tässä risteyksessä muuten legendan mukaan bluesmuusikko Robert Johnson myi sielunsa paholaiselle. Valitsimme tämän reitin, koska tavoittelemamme museo sijaitsi sen varrella Indianolan pikkukaupungissa. Ennen museota tosin kävimme vielä lounaalla etukäteen tiedustelemassamme ravintolassa Crown Restaurantissa.

Saavuimme Memphisiin, ja samalla Tennesseen osavaltioon, ylittäessämme Mississippijoen Hernando de Soton siltaa pitkin. Rockin syntymäpaikka Memphis oli yksi pääkohteistamme ylimääräisellä retkellämme etelään. Memphishän ei ole lähelläkään valtatietä 66, joka oli varsinainen reittimme.

Ajomatkamme Arkansasin pääkaupungista Little Rockista eteni niin reippaasti, että olimme jo lounasaikaan Memphisissä. Kirjauduimme hotelliimme Sleep Inn at Court Squareen, josta saimme huoneen heti aikaisesta saapumisestamme huolimatta. Asettuessamme taloksi tutkimme netistä sopivia lounaspaikkoja. Kun pari hyvää vaihtoehtoa oli selvillä, lähdimme läheisen Court Squaren kautta matkaan.

Olimme poistuneet hetkeksi valtatien 66 vaikutuspiiristä matkallamme rockin, bluesin ja jazzin syntysijoille. Arkansasin osavaltio oli ihan rehellisesti sanottuna matkaohjelmassa siksi, että se nyt vain sattui olemaan siinä matkalla. Majoituimme yhden yön osavaltion pääkaupunki Little Rockissa pitääksemme päivittäisen ajomatkan sopivan lyhyenä. Mitään varsinaisia odotuksia ei meillä ollut sen enempää osavaltion kuin sen pääkaupunginkaan suhteen.

Matkallamme Oklahoman Tulsasta Little Rockiin pysähdyimme Arkansasin puolella ennen päätepistettämme vain yhden kerran. Lounaspaikkoja olimme kyttäilleet jo jonkin aikaa ja eväsbanaanitkin olivat ehtyneet. Aivan alkumatkasta televisiomainoksessa näkemäämme Wendy’sin marjaista kanasalaattia olisimme voineet mieluusti kokeilla, mutta valitettavasti interstaten liittymissä mainostettiin vain mäkkäriä ja Taco Belliä. Lopulta oli tehtävä jotain ja niinpä päädyimme Subwaylle Clarksvillen pikkukaupunkiin.

Kansasin osavaltion kaakkoiskulman läpi ajettuamme jatkoimme matkaa Oklahoman puolella kohti osavaltion öljypääkaupunki Tulsaa. Ajoimme nopeinta reittiä, mikä tarkoitti ennen pitkää siirtymistä suurelle interstatelle. Oklahomassa interstatella nopeusrajoitus on 75 mailia tunnissa. Tässä vaihdissa eivät rekat enää ohittele, vaan pääsee itse ohittelemaan rekkoja.

Miamin (samat nimet joka osavaltiossa) laidalla moottoritielle päästyämme olikin varsin pian vuorossa ensimmäinen tietulli. Oklahoma ylipäänsä oli ainoa osavaltio, jossa tietulleja maksoimme, yhteensä kolme kertaa. Reittimme osavaltioista Texasissa ja Kaliforniassa olisi myös tulleja ollut käytössä, mutta onnistuimme ne kiertämään Googlen navigaattorin ystävällisellä avustuksella.

Kansas kuuluiruote 66:n osavaltioihin niukin naukin. Se on Chicagosta päin ajettaessa järjestyksessä kolmas osavaltio Illinoisin ja Missourin jälkeen. Vanha valtatie kulkee Kansasin puolella noin 11 mailin matkan. Tälläkin pätkällä on kuitenkin nähtävää, joten päätimme ottaa sen ohjelmaan, vaikka se aiheutti pieniä navigointihaasteita.

Ensimmäinen kohteemme oli Galenan pikkukaupunki. Googlen navigaattori löysi meille kohtalaisin hyvän reitin, kun sitä ensin ohjeisti välttämään moottoriteitä ja tietulleja. Ajelimme alkumatkan Springfieldistä tietä 66 pitkin. Valitettavasti en ollut tarpeeksi tarkkana reitin kanssa ja heti silmän välttäessä Google ohjeistikin meidät pois väylältä. Tämä poikkeama tapahtui ennen Carthageen saapumista. No, onneksi sentään reittimme ohjautui takaisin oikealle tielle ennen Kansasin puolelle saapumista.