Kesän 2016 roadtripillä meillä oli reippaat seitsemän viikkoa aikaa matkata Chicagosta Los Angelesiin, mutta silti jouduimme usein pohtimaan mihin tuo aika oikeasti riittää. Tämä kertonee hieman mittakaavasta. Nähtävää USA:ssa olisi aivan valtavasti, eikä kaikkea ehdi käydä katsomassa yhdellä kertaa mitenkään. Eri vaihtoehtoja puntaroidessa onnistuimme mielestäni tekemään varsin hyviä valintoja. Yksi esimerkki on tämänkertaisen kirjoituksen aihe, Petrified Forest -kansallispuisto. Se ei kuulunut ohjelmaan ensimmäisissä suunnitelmissa, mutta lopulta olen erittäin tyytyväinen, että luovuimme parista muusta kohteesta tämän eduksi.

Petrified Forest sijaitsee Route 66 -tien eteläpuolella Arizonan osavaltion puolella, noin 50 mailia New Mexicon osavaltion rajalta.

Olimme saapuneet Memphisiin juuri sopivasti lounasaikaan. Hotellin viereiseltä aukiolta löytyneiden ruokarekkojen antimia nautittuamme pohdiskelimme iltapäivän ensimmäistä ohjelmanumeroa. Lopulta vastaus oli ilmeinen. Mennään moikkaamaan Elvistä! Suuntasimme siis suoraan Gracelandiin.

Elviksen Graceland on USA:n toiseksi vierailluin koti yli  650 000 vuotuisella kävijällään. Vain Valkoinen talo yltää sen edelle. Talo on toiminut museona vuodesta 1982 asti ja vuonna 2006 se julistettiin kansalliseksi maamerkiksi (National Historic Landmark). Talo on rakennettu vuonna 1939 Gracelandin tilan maille. Elvis osti tilan taloineen vuonna 1959 kyllästyttyään Memphisin keskustassa sijainneen kotinsa naapurien valituksiin alueella pyörineiden fanien vuoksi. Graceland sijaitsi vielä 1950-luvun lopulla kaupunkia ympäröivällä maaseudulla. Sittemmin kaupungin lähiöt ovat laajentuneet jo sen ympärille ja ohikin.

USA on autoilijan kannalta helppo maa. Autoilijat on yleensä otettu erinomaisesti huomioon ja osa suuristakin kaupungeista on rakennettu vahvasti autoilijoiden ehdoilla. Yleisesti ottaen autoilu on myös edullista, niin auton vuokrauksen kuin polttoaineenkin osalta. Tietäkin riittää ajettavaksi ja nähtävää sen varrelle myös.

Suomalainen ajokortti kelpaa USA:ssa, mutta lähemmässä viranomaiskontaktissa voi kansainvälisestä ajokortista olla apua. Siinä kun on suomalaisen ajokortin asiat esitetty muillakin kielillä. Minulla on ollut kansainvälinen ajokortti aina mukana USA:ssa autoillessani, mutta koskaan sitä ei ole tarvinnut esitellä kenellekään. Kansainvälisen ajokortin myöntää Suomessa Autoliitto. Huomaathan, että kansainvälisiä ajokortteja on kahta eri mallia: malli 1949 ja 1968. Näistä ensin mainittu on voimassa yhden vuoden ja toinen kolme vuotta. USA hyväksyy vain tuon yhden vuoden voimassa olevan 1949 mallin.

Kööpenhaminassa kevät on varmasti jo alkanut, onhan se paljon etelämmässä kuin Helsinki. Siellä on niitä värikkäitä taloja kanavan varrella. Maailman paras ravintola Noma löytyy sieltä myös, paitsi että se lopetti toimintansa Kööpenhaminassa ainakin toistaiseksi. Eikä tietysti pidä unohtaa sitä pientä merenneitoa. Kyllähän tuonne pitää lähteä käymään, kun tilaisuus kerran tarjoutuu.

Jo perinteeksi muodostunut kevään vastaanotto tapahtui siis tänä vuonna Kööpenhaminassa juuri ennen maaliskuun puoltaväliä. Reissu alkoi viikonlopun työmatkana ja jatkui parin päivän omatoimisella haahuilulla, johon myös parempi puolisko saapui osallistumaan. Vierailu kaupungissa oli minulle ensimmäinen. Helposti voisin kuvitella palaavani, etenkin kun välimatka on hyvin maltillinen ja edullisia lentoja on saatavilla. Kööpenhamina on kaunis kaupunki.

”Los Angelesin keskusta kannattaa unohtaa, ei siellä kukaan käy”, olen kuullut sanottavan useammassakin tv-ohjelmassa. Moni muukin on tämän kuullut ja hyvin sisäistänyt, voi helposti todeta paikan päälle. Katukuvassa ei selvästi turistiksi erottuvia ihmisiä näy, siis meidän lisäksemme. Minä jo metrosta katutasolle noustessamme kaivelen kameran, tuon kansainvälisen turistin tunnusmerkin, esille laukusta. Sillä siinähän se heti puiston toisella puolella komeilee, komea art deco -helmi, Los Angelesin kaupungintalo.

Tv-ohjelma oli sikäli oikeassa, ettei keskustassa ihan kamalasti nähtävää ole. Walt Disney Concert Hall lähinnä tulee mieleen, Frank Gehryn arkkitehtuuria katselen aina mielelläni. Muutoin niitä korkeita talojahan siellä enimmäkseen on.

Luin tänään ensimmäiseksi aamulla uutisen rocklegenda Chuck Berryn kuolemasta. Tätä 90-vuotiaaksi elänyttä herraa en koskaan nähnyt livenä, mutta hänen patsaansa näin Saint Louisissa viime kesänä roadtripin yhteydessä. Samaisella matkalla näimme monia muitakin muistomerkkejä, joista osa on omistettu jo edesmenneille ja osa edelleen eläville ihmisille. Ajattelin koostaa niistä ihan oman kirjoituksen kuvien kera.

Chuck Berry siis oli vielä viime kesänä hyvinkin elossa. Hänellä on sekä patsas että tähti Missourin osavaltion Saint Louisissa kaupungin omalla Walk of Famella Delmar Boulevardilla. Katu löytyy hieman varsinaisen keskustan ulkopuolelta Loopin alueelta, jossa on paljon illanviettopaikkoja.

”Oukki-doukki”, huikkasi oppaamme ja autonkuljettajamme Henry ja pysäköi auton. Saman tien hän kipaisi jo asettamaan portaat auton taakse, jotta meidän turistien olisi helpompi kivuta pois kyydistä. Olimme pysähtyneet kauas omatoimisesti liikkeellä oleville turisteille sallituilta väyliltä. Auto oli pari kertaa matkalla ollut juuttua kiinni pehmeään punaiseen hiekkaan, mutta Henry kuitenkin luovi näissä vaikeissakin paikoissa ammattitaitoisesti niin ettei turistien työntöapua tarvittu.

Monument Valleyn tornimaiset punaiset kalliot ovat tuttuja etenkin vanhoista lännenelokuvista. Tämä Arizonan ja Utahin osavaltioiden rajan molemmin puolin sijaitseva alue kuuluu Navajo-intiaaniheimon puoliautonomiseen alueeseen. Kalliot ovat navajoille pyhiä. Heimo joutui 1800-luvulla joksikin aikaa pois alueeltaan hävittyään sodan USA:n joukkoja vastaan. Lopulta heidän annettiin kuitenkin palata takaisin ja nykyään reservaatissa asuu kaikkiaan yli 170000 navajoa. Monument Valley on nykyisin Navajo-heimon kansallispuisto (Navajo Tribal Park).

Jos Lontoossa on yksi paikka, johon jokainen ensikertalainen vierailija päätyy, ja kuin huomaamattaan moni kaupungissa aiemminkin vieraillut, on se varmasti Piccadilly Circus. Suurin valomainoksin koristeltu aukio liikennevilinän keskellä ei sinällään ole ihmeellinen, mutta silti se on yksi kaupunin tunnetuimpia maamerkkejä.

Ovet on lukossa / ikkunat tukossa / ja piipun päällä on hattu / ei oo ketään kotona

Don Huonot: Mustat Linnut Nämä laulunsanat tulevat mieleen hylättyjä taloja katsellessa. Näissä taloissa on jotain tavattoman surullista. Silti ne ovat samalla jollain tavoin kiehtovia. Kenties on olemassa jokin raja, jonka jälkeen rähjäinen rumuus muuttuukin kauneudeksi.

USA:ssa kaikki paikat tuntuvat kuuluvan johonkin ketjuun. Jos löydät jonkin kivan kahvilan, löydät sen varmasti parin korttelin päästä uudestaan. Ja jos sovit treffit johonkin kahvilaan, muista tarkistaa mikä kyseisen ketjun kahvila tarkalleen ottaen on kyseessä. On nimittäin kokemusta väärässä paikassa istumisesta.

Tokihan on pieniä ja sympaattisia ketjuihin kuulumattomia paikkoja. Silti muutaman ketjun tietäminen itselle sopiviksi ei haittaa lainkaan. Tässä yritänkin jakaa joitain kokemuksia hotelliketjuista USA:ssa. Jos haluat majoittua siinä ihan halvimmassa paikassa tai vaihtoehtoisesti et kelpuuta muuta kuin vähintään neljän tähden hotelleja, ei tämä kirjoitus ole välttämättä sinulle. Jos sen sijaan arvostat hinta-laatusuhdetta ja muiden matkailijoiden mielestä hyviä majapaikkoja hyvällä sijainnilla, kannattaa sinun jatkaa lukemista.

Meillä on matkoillamme majoitukselle yleensä kolme yksinkertaista ehtoa. Ensinnäkin majapaikan sijainnin on oltava hyvä käyttötarkoitustaan varten. Kaupungeissa haluamme majoittua keskustaan, emme halua tuhlata aikaa jatkuvaan edestakaiseen matkustamiseen. Toiseksi huoneen on oltava perussiisti. Emme odota mitään luksusta, eikä tähtien määrällä ole väliä. Kolmanneksi huoneen on oltava rauhallinen yöaikaan, jotta saamme nukuttua. Emme siis halua huonetta juoma-automaatin tai hissin välittömästä läheisyydestä. Emme myöskään kahdestaan matkustaessa suosi yhdistettäviä huoneita, koska yleensä väliovi ei eristä ääntä juuri lainkaan.