Matkamme viimeinen siirtymätaival San Diegosta Los Angelesiin noin seitsemän viikkoa Chicagoon saapumisemme jälkeen alkoi harmaassa säässä. Los Angeles on USA:n toiseksi suurin kaupunki ja yhdessä kiinni toisiinsa kasvaneiden kymmenien vierekkäisten kaupunkien kanssa se muodostaa yli 18 miljoonan asukkaan yhtenäisen metropolialueen.

Kalifornian eteläisin iso kaupunki San Diego on ollut minulla toivelistalla aina 1980-luvun lopulta asti. Silloin Kolmoskanava (nykyinen MTV3) esitti kaupungin eläintarhasta kertovaa sarjaa. Eläintarha olikin ainoa ennalta tuttu paikka kaupungissa. Onneksi jo valmiiksi kirjahyllystä löytynyt Lonely Planetin opaskirja antoi vähän lisätietoja aiheesta.

Las Vegasista matkamme jatkui osavaltioista väkirikkaimpaan eli Kaliforniaan. Kyseessä oli reittimme viimeinen osavaltio, mutta seikkailuja oli sielläkin luvassa vielä puolentoista viikon verran. Ihan ensimmäiseksi otimme suunnan kohti maailman kuuminta pätsiä, Death Valleyn eli Kuolemanlaakson kansallispuistoa.

Grand Canyonin huimien maisemien jälkeen oli vuorossa jotain kovin erilaista, nimittäin Las Vegasin muovinen ihmemaa. Olimme vierailleet kaupungissa jo kerran aiemminkin (ks. Roadtrip USA 2014, osa 6: Las Vegas ja Grand Canyon). Silloin tosin aikataulumme oli vähän tiukempi ja osin siitä syystä paikasta jäi vähän huono kuva.

Ennen Vegasia meillä oli kuitenkin vielä matkaa taitettavana. Ohjelmassamme oli vielä yksi yöpyminen Arizonan puolella Kingmanissa. Ajelimme Grand Canyonin majapaikastamme Tusayanista ensin jo tuttuun Williamsiin, jossa piipahdimme kahvilla. Kahvilan barista osoittautui juuriltaan suomalaiseksi. Hän myös tykkäsi kovasti suomalaisesta hevimusiikista, kuten Nightwishista ja etenkin Sabatonista. En kehdannut korjata innokasta nuorta miestä, viimeksi mainittu orkesterihan on oikeasti ruotsalainen. Toivotin kaverin tervetulleeksi tutustumaan Suomeen. Jälkeenpäin harmitti, kun en hoksannut mainostaa Tuska-festivaalia, jossa herra olisi varmasti kuin kotonaan. USA:ssa tunnetuimpien suomalaisten listalla Nightwish-yhtye sai nyt siis maininnan (ks. osa 7: Arkansas).

Kahden vuoden takaisesta Grand Canyonin pikavierailustamme (ks. Roadtrip USA 2014, osa 6: Las Vegas ja Grand Canyon) oli jäänyt paljon hampaankoloon ukkosmyrskyn pilattua koko reissun. Siksi Grand Canyon kuului route 66 -matkasuunnitelmaamme alusta alkaen, vaikka oikeasti kanjoni on jonkin verran sivussa vanhalta valtatieltä. Tällä kertaa päätimme varmistaa onnistuneen vierailun valitsemalla majapaikkamme lähempää kanjonia ja viettämällä paikassa yhden yön sijaan kaksi yötä.

Arizonasta oli hyvää vauhtia muodostumassa suosikkiosavaltioni. Matka Monument Valleyyn tarjosi todella upeita maisemia, eikä itse laaksossakaan ollut valittamista. Paikka tosin kuuluu osittain Utahin osavaltioon.

Saavuimme Arizonan osavaltioon New Mexicon puolelta lähellä navajointiaanien pääkaupunkia Window Rockia. Tämä kaupunki olikin seuraava yöpymispaikkamme. Olimme poistuneet route 66 -reitiltä matkallamme kohti legendaarista lännenelokuvista tuttua Monument Valleya. Koko matka laaksoon asti oli kuitenkin turhan pitkä yhtenä päivänä ajettavaksi.

Toinen kohteemme New Mexicossa oli osavaltion pääkaupunki Santa Fe. Kaupunki on USA:n toiseksi vanhin ja se sijaitsee noin 2200 metrin korkeudella merenpinnasta, korkeammalla kuin yksikään toinen osavaltion pääkaupunki. Tällä korkeudella lämpötila on kymmenisen astetta matalampi kuin alamaalla. Yli 40 asteesta pudottiin siis vain reiluun 30 asteeseen. Ilma tuntui myös hieman ohuemmalta. Lämpötilan lasku siis vähensi puuskutusta, mutta ohuemmasta ilmasta johtuen oli saldo tältä osin plus miinus nolla.

Matkamme jatkui valtatiellä 66 Texasista New Mexicoon. Ylitimme osavaltioiden rajan jo oikeastaan Glenrion aavekaupungissa, joka on levittäytynyt molempien osavaltioiden puolelle. Route 66 jatkui kuitenkin Glenriosta New Mexicon puolelle päällystämättömänä, minkä vuoksi käännyimme takaisin ja palasimme jatkamaan matkaa interstatelle.

New Mexicon puolella Texasin pelto- ja laidunmaat jäivät taakse. Maisema muuttui pientä käkkärää kasvavaksi joutomaaksi, jolla siellä täällä jokunen nautaeläin yritti löytää syötävää. Jokaisen mäennyppylän laelta avautui huiman laaja näkymä yli loputtomasti joka suuntaan jatkuvan maiseman. Lumouksen maaksihan (eng. land of enchantment) tätä osavaltiota kutsutaan. Taivaanrannassa kohosivat isommat ja pienemmät pöytävuoret, eli mesat ja buttet.

Oklahoman jälkeen palasimme takaisin Texasiin, jonka läpi olimme ajaneet jo aiemmin etelästä pohjoiseen. Route 66 kulkee tämän manner-USA:n suurimman osavaltion pannunkahvan läpi matkallaan Oklahomasta New Mexicoon. Tämä etappi oli vuorossa seuraavaksi.

Texasista on monilla varmasti tietynlaisia mielikuvia. Ainakin minulla niihin kuuluivat pickupeilla ajelevat Stetsonpäiset punaniskat sekä laajat peltomaisemat ja teitä tukkivat karjankuljetukset. Nämä tuntuivatkin olevan ihan paikkansapitäviä mielikuvia. Sitä peltomaisemaa tosiaan riitti ja paljon oli ihmisillä Stetsoneita ja pickupeja. Ihmiset olivat kuitenkin vierailijoita kohtaan ystävällisiä, ja muutoinkin Texas jäi mieleen varsin vieraanvaraisena osavaltiona. Tokihan välimatkat ovat pitkiä, emmekä kovin kattavaa kuvaa ehtineet näin lyhyessä ajassa muodostamaan. Ihan hyvin voisin kuvitella palaavani tutkimaan tarkemmin tällä kertaa vähemmälle huomiolle jääneitä nurkkia. Yli kahden Suomen kokoisessa osavaltiossa kun nähtävää riittää.